Pääkirjoitus

Parasta kevätkiireen lääkettä etsimässä

Hei kaikki rakkaat lukijat! 

Kevät alkaa hiljalleen taas saada niskaotetta talvesta. Vuoden alusta löysin itseni jälleen vastuussa Itäkynästä, mistä olen todella iloinen, sillä tämä lehti on lähellä sydäntäni ja on mukavaa taas päästä pyörittämään sitä. Palatakseni ajassa aika kauas taaksepäin eli edelliseen kesään, mielestäni oli todella mainiota, että Itäkynään alettiin hahmotella jokaiselle numerolle omaa kokoavaa teemaa. Aion pitää tätä yllä, mikä tarkoittaa, että niin tässä kuin tulevissakin numeroissa tulee olemaan jokin teema.

Kevätlukukausi yllätti minut valtavalla to do -listalla ja jatkuvasti alitajunnassani hakkasi kysymys, kuinka pitkälle omat voimat riittävät. Tätä kysymystä tarkastellessa ystävät ovat nousseet todella isoon rooliin. Ystävät ovat minulle kaikki kaikessa ja heidän kanssaan viettämäni hetket auttavat hetkeksi irtautumaan kaikesta stressistä ja lataamaan akkuja. Olen huomannut ystävyyden olevan ainakin minulle parasta lääkettä kevätstressiin. Tämän numeron teeman miettiminen ei siis minulle ollut mikään iso ongelma, vaan aika nopeasti tulin siihen lopputulokseen, että haluan ottaa teemaksi ystävyyden. 

Tässä numerossa tarjoilen yhdessä mahtavien kirjoittajien kanssa teille perinteisesti puheenjohtajan tervehdyksen, tunnelmia Helsingin Osmasta sekä kaverisitseiltä, sisarusten välisen ystävyyden pohdiskelua, täkyläisten ehdotukset parhaiksi ystävyyden tunnareiksi sekä runoutta. Vaikka tässä numerossa Ismo-Irmelin palsta onkin tauolla, on se palaamassa jälleen osaksi seuraavaa numeroa. Hyväksi uutiseksi voin myös kertoa sen, että hyvää palautetta saanut kesänumeromme aiotaan jälleen tehdä paperisena versiona. 

Toivottavasti nautitte tästä numerosta! 

Itäkynävastaava ja päätoimittaja Siiri

Puheenjohtajan tervehdys

Kevät taitaa olla täällä. Sen huomaa sulista teistä, kirkkaasta auringosta ja deadlinesumasta. Ja ehkä vähän myös siitä, että Täkyn katse on käännetty jo vahvasti vappua kohti. 

Ystäväni kauhisteli jo etukäteen hänen ensimmäistä, jopa neljä päivää kestävää yliopistovappuaan, eikä hänen kauhistuneisuuttaan yhtään vähentänyt täkyläisten 12 päivän vappu, josta ylpeänä hänelle kerroin. Tuntuu, ettei talvi olisi oikeastaan ehtinyt vielä loppuakaan, mutta niin vain on taas aika vanhojen ja uusien perinteiden, joista Täky tänäkin vuonna pitää visusti kiinni. Emme ole täysin muuttumattomia, vaan tapahtumia on jälleen kehitelty eteenpäin. Tietynlainen pysyvyys on kuitenkin tärkeää, eikä kaikkea kannata lähteä muuttamaan vain uudistuksen ilosta. Täytyy sanoa, että vapun juhlinnassa täkyläiset ovat kyllä erityisen hyviä!

Kevät on helposti opiskelijan kiireisintä aikaa. Kannustan kuitenkin jokaista täkyläistä nauttimaan jokaisen auringonsäteen lisäksi myös yhteisistä hetkistä muiden sinihaalaristen kanssa. Nähdään vappuhulinoissa riemulla, innolla, ja mikä tärkeintä – toistemme ystävinä. 

Inka, Täkyn puheenjohtaja

Yhteinen harrastus ystävyyden perustana

Kun sanoin kirjoittavani tähän Itäkynän numeroon omasta ystävyydestäni ja siihen liittyvästä harrastuksesta, ystäväni olettivat automaattisesti, että kirjoitan opiskelukavereistani ja alkoholin nauttimisesta kohtuuttoman usein. Idea oli toki hyvä. Joensuusta löytämäni ystävät ovat minulle todella tärkeitä, ja voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkän jutun heistäkin.

Ajatukseni juttuideasta oli kuitenkin toinen. Elämäni pisin ja merkittävin ystävyyssuhde minulla on nimittäin pikkusiskoni Siirin kanssa. Usein olen pohdiskellut, missä määrin sisaruksen voi laskea ystäväksi parhaasta ystävästä puhumattakaan. Tämä pohdiskelu ei kuitenkaan liene kovin mielekästä, sillä ystävyydenkokemus on mielestäni hyvin yksilöllistä, enkä usko, että se olisi missään mielessä kiinnostavaa luettavaa. Siksi päätinkin pohdiskella sen sijaan sitä, mihin minun ja pikkusiskoni ystävyys perustuu. Ehkä se antaa samalla Itäkynän lukijakunnalle syyn pohdiskella omia ystävyyssuhteitaan.

Opiskelukaveriporukkani ystävyys perustuu taatusti moneen eri asiaan kuten huumoriin, yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin ja rakkaaseen ainejärjestöömme, mutta ennen kaikkea meitä yhdistävä tekijä on mielestäni, mikäpä muukaan, kuin alkoholi. Kuten Gasellien kappaleessa Heimo kerrotaan: ”Ei pitäis kai liikaa alleviivaa // Mut alla viinaa, ystävyyden pikaliimaa”. Siirin ja minun ystävyys ei kuitenkaan (onneksi) vielä tälle perustu. Päätinkin kysyä Siiriltä itseltään, mikä hänen mielestään pitää ystävyyttämme kasassa. Näin hän vastasi:

”Sisaruksina olemme syntyneet saman katon alle ja tehneet melkein kaiken aina yhdessä viime vuosia lukuun ottamatta. Olemme melko samanlaisia ja tunnemme toisemme läpikotaisin. Tämän vuoksi voimmekin jakaa toisillemme kaiken ja asioita on helppo tehdä yhdessä. Kasvaminen ja erilaiset elämäntilanteet ovat erottaneet meitä, mutta yhteiset harrastukset ja samankaltainen huumorintaju pitävät ystävyyttämme edelleen kasassa.”

Olen Siirin kanssa samaa mieltä ja uskon, että ystävyytemme perustuu erityisesti yhteiselle harrastuksellemme eli musiikille. Asumme eri paikkakunnilla ja meillä molemmilla on omat kaverimme ja elämämme, joten ilman musiikkia yhteydenpitomme rajoittuisi lähinnä meemienvaihtoon.

Musiikkiharrastuksemme alkoi varsinaisesti noin kuusi vuotta sitten, kun päätimme kokeilla soittamista yhdessä. Siirillä oli jo enemmän kokemusta musiikista. Hän lauloi, soitti viulua, pianoa sekä kitaraa. Minä taas osasin soittaa lähinnä peruskomppia rummuilla. Alku oli siis vaivalloinen ja luovutimme useaan otteeseen. Siiri soitti kitaraa ja lauloi. Minä soitin rumpuja. Haave musiikin tekemisestä yhdessä kuitenkin säilyi,  ja kun ensimmäisen kerran saimme Green Dayn yhdeksänminuuttisen Jesus of Suburbian läpi, fiilis oli katossa. Seuraavana kesänä emme juuri muuta tehneetkään kuin raivostuttaneet naapureitamme jatkuvalla kitaran ja rumpujen hakkaamisella isämme autotallissa. Kuvittelimme tietenkin olevamme helkkarin hyviä, vaikka todellisuudessa tuotimme vain helvetinmoisen melusaasteen naapurustoomme. Siitä asti yhdessä soittaminen, ajoittainen biisien kirjoittaminen ja samantyylisen musiikin kuunteleminen on jatkunut, eikä loppua näy.

Kunnollista bändiä emme ole vielä koskaan saaneet kasaan. Olemme esiintyneet muutamien eri ihmisten kanssa ja bändien nimet ovat vaihdelleet (myötähäpeävaroitus!) metalcore-emo-pop-punk -hömpötyksen kuninkaasta Endless Fallista aina suomalaisen räkäpunkin hulvattomimpaan edustajaan Koiranoksennukseen. Joskus taas olemme vain olleet Siiri ja Kappe. Vaikka suuret suunnitelmat ovat yleensä jääneet suunnitelman tasolle, on musiikin tekeminen ollut aina yhtä hauskaa.

Ystävyys ilman erimielisyyksiä ja ajoittaisia riitoja ei kuitenkaan olisi tosiystävyyttä. Sisaruksina tappelimme tietysti koko lapsuutemme ties mistä asioista ja niin varmaan edelleenkin. Toisaalta riidan aiheet syntyvät nykyään yleensä yhteisestä harrastuksesta. Monet yhtyeethän hajoavat ”musiikillisiin erimielisyyksiin”. Täytyy siis toivoa, että nämä riidat ovat jatkossakin ratkaistavissa. Olisi harvinaisen surullista, jos ystävyys loppuisi musiikillisiin erimielisyyksiin.

Tällä hetkellä yhdessä musisointimme on melko vähäistä, koska suurin osa ajastani kuluu Joensuussa. Soittaminen on myös rajoittunut sähkösoittimista akustisten kitaroiden rämpyttämiseen, cajonin hakkaamiseen ja viulun rääkkäykseen. Siitä huolimatta melkein päivittäin keskustelemme kappaleista, joita voisimme soittaa, pohdimme mahdollisia keikkoja ja bändiprojekteja tai haaveilemme omien biisien äänittämisestä. Yhteinen harrastus pitää siis edelleen ystävyyttämme kasassa.

Teksti: Kasper Kärkkäinen

Kuva: Arik Shraga

Oodi Kaveruudelle!

Keskiviikkona 27. helmikuuta ainejärjestömme Täky järjesti jäsenilleen ja heidän ystävilleen kaverisitsit. Sitsien teemana oli mikäs muukaan kuin iconic duo, ja täkyläinen sai halutessaan kutsua ainejärjestön ulkopuolisen kaverinsa kokemaan sitsien ihmeellisen maailman.

Täkyjä ja heidän ystäviään osallistui ilahduttavan paljon, jokainen oli pukeutunut parhaimpiinsa. Metrian aulassa koreili monenlaista parivaljakkoa: Disneyn Topi ja Tessu, Musti ja Mirri, ahdistus ja masennus, Miguel ja Tulio, rakettiryhmä – vain muutaman nimetäkseni.

Ilta sujui moitteettomasti: sitsilauluvihkon jokainen laulu taisi tulla lauletuksi ja ohjelmaakin riitti. Erityisnostona sanottakoon, että rangaistukset olivat todella hauskoja ja hyvin toteutettuja! Illan aikana kuultiin jälleen vakuuttavia puheita sekä jonkin verran piikittelyä, jota erityisesti eräs ”optimi”, porilainen ja haminalainen saivat osakseen.

Illan päätteeksi jokaisesta pöytäseurueesta valittiin vielä voittajat. Täkyn kaverisitsien Sakari ja hänen villapaitansa, Lilo ja Stitch sekä Mario ja Luigi voittivat ikonisimman duon palkinnot. Voittajien julistaminen tuntui suorastaan raadolliselta, sillä hyviä pareja oli niin monta. Antaumuksellisen sitsaamisen jälkeen täkyt kavereineen siirtyivät suurimmalta osin kotiin nukkumaan, osa lähti hehkuilemaan. Seuraava aamu ei tuntunutkaan niin pahalta, sillä Wolt oli vihdoin saapunut Joensuuhun!

Paitsi sitsit, myös ainejärjestötoimintamme ylipäätään, on mahdollistanut monenlaisia ystävyyssuhteita. En haluaisi päättää tätä liikutuksensekaiseen lässynläähän, mutta haluan ehdottomasti todeta, kuinka kiitollinen olen kaikista kohtaamistani ihmisistä ja erityisesti omista superleideistäni (oikeasti nimessä on lady, mutta en halua alkaa taivuttamaan sitä). Rakastan teitä kaikella nuoruuden idealismillani ja vähän enemmänkin, ja juuri teidän kanssanne tähänastinen yliopistoaikani on ollut parhainta ikinä.

Teksti: Karoliina Kapanen

Kuvat: Sohvi Pesonen (as always <3)

Ystävyyden soittolista

Ystävyyden ihanuutta on syytä juhlistaa säännöllisesti, ja hyviin bileisiin tarvitaan tietenkin soittolista. Tähän juttuun on koottu täkyläisten ehdotukset parhaiksi ystävyysbiiseiksi. Kokoa näistä kappaleista oma ystävyyssoittolistasi tai poimi päältä parhaat ehdotukset.

Phil Collins – Look Through My Eyes

Tämä biisi kertoo sellaisesta turvallisesta ystävyydestä, jossa ollaan toisen tukena ja toisen apuna kaikissa tilanteissa. Kappale on elokuvasta Brother Bear, joka on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Anni Hacklin

Queen – Friends Will Be Friends

Tämä on minun ystävyysbiisini, koska se muistuttaa siitä, että vaikka asiat muuttuvat elämässä, ystävät ovat onneksi pysyvämpiä.

Janika Utriainen

Nordtrash – Mies ulos sinusta

Monelle Mulanista tutun I'll Make a Man out of You -kappaleen unohtumattomin suomiversio. Juoksukaljatkin mainitaan! Tätä väkevää ja tarttuvaa biisiä voi laulaa myös tyttöporukan kesken suurella hartaudella, ja omistankin kappaleen ihanille superleideilleni. Biisi löytyy ainoastaan YouTubesta kyseisellä nimellä. Kappale on julkaistu Nordtrashin kanavalla, ja sen laulaa Devastus.

Karoliina Kapanen

Gasellit – Heimo

Tämä kappale kuvaa mielestäni hyvin ystävyyden perimmäistä olemusta, joka on tiivistetty hyvin ensimmäisen säkeistön kahteen viimeiseen säkeeseen: “Ei se vaadi verivaloja, jengimerkkei, kerhotaloja / vaan pienii eleitä, hiljaa mutistuja sanoja.”

Kasper Kärkkäinen

Wicked – For Good

Opiskeluaikana ei ehdi näkemään eri paikkakunnilla asuvia ystäviä niin usein kuin haluaisi. Tämä alun perin Kristin Chenowethin ja Idina Menzelin esittämä kappale Wicked-musikaalista on kaunis muistutus siitä, että myös ne kaukana asuvat ystävät ovat tärkeitä – vaikkei heitä ehtisikään nähdä kovin usein. Kaikki ystäväni ovat tuoneet jotain hyvää elämääni.

Hanna Hänninen

Daisy x Daisy – Towa no Kizuna

Mukaansatempaava ja eloisa kappale on myös sanoituksensa puolesta täydellinen tunnari ystävyydelle.

Siiri Rantanen

Robin – Ystäville

Tämä on realistinen kuvaus nuoresta ystävyydestä.

Roosa-Maria Ilvonen

Teksti: Hanna Hänninen

Osmafest opettaa

Synkän ja pimeän talven jälkeen koitti jälleen kerran kevät, vaikka se mahdottomalta tuntuikin (ja osittain tuntuu edelleen täällä Pohjois-Karjalassa). Täkyläiset lähtivät suuntaamaan kohti Helsingin Osmaa juoninnat juonittuina ja festarimeininkiin virittäytyneinä. Osa porukasta lähti matkaan jo aamujunalla, ja loput tulivat perässä puolenpäivän aikaan lähtevällä junalla. Junassa festaritunnelmaan virityttiin ompelemalla haalarimerkkejä ja harjoittelemalla lauluspektaakkelia ravintolavaunun yläkerrassa kunnollisten kansalaisten paheksuvien katseiden alla ja erilaisia alkoholipitoisia juomia nauttien.

Helsinki oli kaupunkina sinihaalariselle lande-täkylle aivan jäätävä kulttuurishokki. Ensinnäkin, kaduilla ei ollut polviin asti loskaa. Oikeastaan loskaa ei ollut missään, eikä luntakaan juuri näkynyt. Aurinko paistoi ja sää muistutti huomattavan paljon viime syksyn Osman säätä. Kuivilla teillä oli hyvä kävellä majapaikkaan ja sieltä illanviettoon, jonne löytäminen olikin sitten kulttuurishokki numero kaksi: Helsingissä joutuu oikeasti käyttämään silmiään ja aivojaan, jos mielii päästä sisään johonkin. Kävelimme illanviettopaikan ohi suurin piirtein kaksi ja puoli kertaa, mutta lopulta onnistuimme bongaamaan oikean oven ja Todellinen Osma saattoi alkaa.

Illanvietto sujui mukavasti uusien ja vanhojen tuttujen kohdatessa ja vaihtaessa kuulumisia. Tarkoitus oli tietenkin, ainakin itselläni, nautiskella samalla joitakin siemauksia alkoholipitoisia nesteitä, ja moni vaikuttikin onnistuvan tässä tavoitteessa huikaisevan hyvin. Itselläni tämä siemailu kostautui, enkä ehtinyt juoda juuri mitään, mutta toisaalta heräsin seuraavana aamuna sitäkin reippaampana uuteen, aurinkoisen lämpimään päivään.

Herättyämme suhteellisen ajoissa lauantaiaamuna totesimme, että Helsinki on päättänyt sittenkin toivottaa meidät tervetulleeksi tavalla, joka on meille kaikille tuttu kotikaupungistamme. Koko turnaus tuntui vain yhdeltä hyvin pitkältä ja talviselta Suvantosillalta, joka täytyi ylittää päästäkseen jonkinlaisista taivahan porteista läpi – tai vaihtoehtoisesti syömään johonkin lämpimään. Totesimme kuitenkin yhdessä (kovaan ääneen tuulen ja sateen läpi huutaen), että meininki on hurjan yhteisöllistä, kun kaikki ovat samassa, äärimmäisen huonokuntoisessa veneessä, jossa ainoat äyskäröintivälineet ovat omat kädet. Aina löytyi joku, jolle valittaa mahdollisesta tulevasta keuhkokuumeesta, ja mikäpä sen mukavampaa. Kekseliäinä täkyläisinä me myös tietenkin lämmitimme itseämme näillä jo aikaisemmin mainituilla, mahdollisesti alkoholipitoisilla nesteillä.

Turnauksen rastit olivat siis aikamoinen koettelemus, mutta lopulta läpimärät täkyläiset pääsivät sitsipaikalle (ja matkalla tuli vastaan Salkkareiden Sebastian!) Paikka oli viihtyisä ja tilava, ja sitsit hyvin samalla tavalla toimivat kuin syksynkin Osma-sitsit: valtava väenpaljous ei aiheuttanut älytöntä möykkäämistä ja meno oli muutenkin sopivan rentoa ja railakasta. Viime Osmassa itseltäni oman hitauteni takia väliin jäänyt jallupullon kierrätys vessassa osui tällä kertaa kohdalleni, ja nyt olenkin sitten kokenut kaiken, eikä enää tarvitse Osmata.

Vitsi vitsi, enhän minä osmaamista lopettaisi. Osma on loputon ystävyyden ja yhteisöllisyyden kuilu, johon pudottuaan ei ole enää paluuta. Putoamalla sinne jo näin fuksivuotenani varmistan, että kuilu on mahdollisimman syvä, ja että sieltä on yhtä hankala päästä pois kuin sitsien jatkopaikkaan oli päästä sisään.

Osmaamisiin!

Teksti: Pinja Kuntola

Runoja ystävyydestä

Perhonen 

Niin kauan minä odotin,
 ja odotin yhä pidempään;
sosiaalisena perhosena liitelin
minä ihmisporukasta toisen luokse.
Harvoin tajusin kuuluvani minnekään,
olin ystävä sen mukaan,
miten siivet minua lennättää.

Vain harvoin perhosena pärjää
liidellen, kaarrellen
etsien olematonta päämäärää.
Ei osaa sanoa
koko sydämestään, rehellisesti
"Tässä minun on hyvä olla!"
Pettymysten ja arkuuden haaviin jää.

Miten kuuluu valita ystävänsä?
Niin hankala on sanoa
ketkä voi päästää lähellensä.
Vaan vielä hankalampi on löytää niitä,
jotka elämäänsä perhosen haluaa.
Se kun on niin erikoinen, omituinen,
hankala, ei uskollinen.

Ei perhonen kenenkään sydämeen jää
menee miten lystää.
Jos seurasta löytää,
 se tilapäisenä nähdään.
Perhonen kaipaa ystävää,
joka nappaa siivistään,
paikalleen viimein pysäyttää.

Kateutta 

Miten toivon,
että voisin olla sinä!
Että saisin tyylitajusi
ja ympärilläsi pyörivät kaverit.

Miten osaat olla noin
luonteva keskustelija?
Miten saat
toiset nauramaan kanssasi?

Lauluäänesi,
senkin minä tahtoisin.
Energiasi myös tarvitsen.
Sen, jolla saat paljon aikaiseksi.

Mutta samalla ajattelen,
onko kateuteen syytä?
Haluanko todella saappaisiisi?
Olla sinä?

Olisitko ehkä sinäkin joskus
jostain
kateellinen minulle?

Mielialan muutoksia

Tiedän, että saan sinut nauramaan.
Onhan niin käynyt ennenkin.

Katseesi niin apea
ja selvästi jokin mieltäsi painaa.

Mutta on mukava huomata,
miten surumielisyys kaikkoaa,
kun huomiosi minulle annat.

Sinä hymyilet, sinä naurat
ja hitaasti kaikkoavat harmaat pilvet,
hetkeksi unohtuu maailma ulkona.

Anna minun tehdä se uudelleen.
Anna minun helpottaa
arkipäiviesi tuskia.

Runot: Siiri Rantanen