maanantai 23. joulukuuta 2019

PÄÄKIRJOITUS

Joululoma on viimein alkanut. Vuosikymmenen vaihtuminen on vain muutamien päivien päässä. Nyt on erittäin hyvä hetki vetäistä kunnolla henkeä ja juhlistaa vuoden 2019 loppua kunnolla. Tämän vuoden loppu tosin tarkoittaa myös minun kolmen vuoden hallitusputkeni loppua. Siirryn ensi tammikuussa takaisin Itäkynän rivikirjoittajaksi ja annan tämän lehden toimittamisen Karoliinan osaaviin käsiin.


Haluan kiittää kaikkia lukijoita siitä, että luette tätä lehteä. Haluan myös kiittää teitä palautteesta ja toiveista, joita Itäkynää koskien olen saanut. Ne on otettu huomioon ja välitetty myös eteenpäin. Tämä lehti on minulle erittäin tärkeä, ja on mahtavaa, että meidän ainejärjestöllämme on oma lehti. Lukekaamme ja vaalikaamme siis sitä!


Tässä numerossa pääsette kurkistamaan humanistisen työelämähankkeen tapahtuman kulisseihin, lukemaan hieman yhdestä itsenäisyyspäivätraditiosta sekä täkyläisten joulusta. Saatte myös puuhasteluvinkkejä tylsien päivien varalle. Tarjoamme perinteisesti myös kirjavinkkausta sekä novellin. Lisäksi mukana ovat tuttuun tapaan pääkirjoitus ja puheenjohtajamme terveiset.

Oikein rauhaisaa joulua teille kaikille! Nauttikaa lomasta!

Terkuin sekä kuitaten
päätoimittajanne Siiri

PUHEENJOHTAJAN TERVEHDYS

Vuosi alkaa vähitellen olla paketissa. Täkyläisille se tarkoittaa usein kotipaikkakunnille joulun viettoon siirtymistä, minulle taas Täkyn omaisuuden keräämistä kaikista nurkistani ja laatikoistani seuraavan puheenjohtajan haltuun. Kahden vuoden puheenjohtajuus on muuttumassa muistoiksi – onneksi sellaisiksi, joita voi muistella hymyillen.

Kulunut vuosi on ollut vauhdikas. Täky on tehnyt kaikkea jalkapallojoukkueen perustamisesta maksupäätteen hankkimiseen ja sala-assassiinien elvyttämiseen. Onneksi Täky-hommat eivät puheenjohtajan hommien jälkeenkään pääty, vaan myös Osma-työryhmä jatkaa aktiivista työskentelyään koko kevään.

Ensi vuodesta täytyy tulla myös oikein hyvä, kun puikoissa on intoa täynnä oleva hallitus. Pitäkää huolta meille niin tärkeästä Täkystä! 

Inka, Täkyn pj, pian emerita-sellainen

HUMANISTINEN TYÖELÄMÄHANKE

Huijarisyndroomasta parantumista


Perjantaina 29.11. järjestetty työelämätapahtuma alkoi aamulla. Ulkona tuuli ja maa oli loskan peitossa, joten Kerubille pyöräiltyäni olin uupunut ja kylmissäni. Sisällä odottivat kuitenkin lämmin tunnelma ja runsas aamupala kahveineen. Kahvin voimin aloin herätä päivään. Tapahtuman virallinen osuus alkoi HUMUS-hankkeen ja sen tavoitteiden esittelyllä: hanke pyrkii vahvistamaan humanistien työelämäyhteyksiä esimerkiksi juurikin työelämätapahtumien kautta.

Päivän aikana kuultiin useita erilaisia puheenvuoroja esimerkiksi humanistiopiskelijoilta, työelämän edustajilta ja asiantuntijoilta. Puheissa korostettiin humanistien vahvuuksia ja osaamista. Varsinkin asiantuntijaksi opiskelevana humanistina tuntuu usein hankalalta tunnistaa ja sanallistaa sitä, mitä sitä nyt oikeastaan sitten osaakaan. Työhakemuksia kirjoittaessa alkaa usein pohtia, osaako sitä vielä usean yliopistovuodenkaan jälkeen yhtään mitään. Mitä hyötyä kaikista niistä fennistiikan peruskursseista ja suomalaisista klassikoista on oikeassa työelämässä? Tapahtuman puhujat osoittivat tällaiset pohdinnat turhiksi. Humanistista on moneksi, ja koulutuksen aikana oppii aivan huomaamattaan useita työelämässä tärkeitä taitoja.

Esimerkiksi tiedonhakutaidot, ihmisläheisyys, kokonaisuuksien hallinta, kielitaidot, yleissivistys nopea oppiminen, luovuus ja soveltavuus ovat asioita, joissa humanisti voi olla vahvimmillaan – ja näitä taitojahan opetellaan lähes jokaisella kurssilla. Vaikka esseiden kirjoittaminen tai ryhmätyöt voisivat joskus tuntua puuduttavilta ja niiden aiheet turhilta, ei niiden tekeminen koskaan kuitenkaan mene hukkaan. Vaikka tuntuisi siltä, että et tule koskaan tarvitsemaan kurssin aiheeseen liittyviä asioita tulevaisuudessasi, opit kuitenkin koko ajan lisää tiedonhausta, monipuolistat osaamistasi ja harjoittelet uskottavaa viestintää ja muita työelämässä tärkeitä taitoja.

Työelämätapahtuma toi itselleni ja kuulemistani kommenteista päätellen myös muille opiskelijoille positiivista näkökulmaa humanistien työllistymiseen ja osaamiseen. Oli tärkeää kuulla siitä, miten humanistit ovat työllistyneet eri aloille ja miten humanistista osaamista voi hyödyntää eri tehtävissä. Tapahtuman jälkeen ainakin minusta tuntuu myös siltä, että ehkä jopa osaan jotakin ja minulla on työelämään valmistavia taitoja, vaikka morfologiasta en mitään tajuakaan.

Teksti: Roosa-Maria Ilvonen

JOULUISA GALLUP


Itäkynän jouluisa gallup


Jokavuotiseen tapaan Täkyn fuksit järjestivät ainejärjestömme pikkujoulut keskiviikkoiltana 4. joulukuuta Humpan kahviossa. Tällä kertaa teemana oli ruma paita. Ennen joulunviettoon rauhoittumista oli oiva tilaisuus kartoittaa täkyläisten joulutottumuksia gallupin merkeissä. Itäkynän toimitus kysyi seuraavia asioita:

1. Minkälaisia jouluperinteitä sinulla on?
2. Mikä on lempijouluruokasi?
3. Millainen on paras joululahja?


Ensimmäiseksi gallupin uhriksi valikoitui Antti neljänneltä vuosikurssilta.
1. Siivoaminen tekee joulun. Myös hiihtäminen, jouluruokien syöminen, valvominen ja oma glögi kuuluvat miun jouluperinteisiin. Resepti ei ole salainen, oikeastaan se on vasta kehittelyn alla.
2. Lempijouluruoka on kinkku, mitä mie tässä jeesustelemaan!
3. Paras joululahja on hyödyllinen, ei mikään kertakäyttöinen.
Bonuksena haastateltavat saivat laittaa terveisiä Itäkynän lukijoille. Antin terveiset olivat:
”Oma jouluni on ainoa oikea! Vihaan kaikkea Ameriikasta tulevaa höttöä…”


Iiris, ensimmäisen vuosikurssin opiskelija ja yksi pikkujoulujen järjestäjistä, pisti silmään vaaleanpunaisella villapaidallaan.
1. Jouluun kuuluu ne perinteiset: joulusauna, erilaiset jouluruoat, lahjat perheen kanssa – ja vähän viiniä!
2. Perunalaatikko on lempijouluruoka, en välitä kinkusta ja muut laatikot ei vaan oo niin hyviä.
3. Tatuointilahjakortti on parhaimpii, mitä oon ite saanu!
”Rauhallista joulua ja syökää hyvin!” kuuluvat Iiiriksen toivotukset.



Pahaa-aavistamaton Roosu, Täkyn tuleva puheenjohtaja viidenneltä vuosikurssilta, valikoitui myös haastateltavaksi.
1. Miun jouluperinteisiin kuuluu Elder Scrolls Onlinen pelaaminen ja perheen kanssa ajanvietto – huomioikaa tämä järjestys. Joulupäivä vietetään baarissa, Kiteen Karhussa.
2. Joulukalenterin suklaat on parasta!
3. Kuten Dumbledore sanoi: pari villasukkia on paras joululahja.
”Season’s yeetings!” huudahti Roosu.


Tasa-arvon nimissä neljänneksi haastateltiin Ossia, toisen vuosikurssin opiskelijaa.
1. Perinteinen joulu menee yhdessä perheen kanssa: ulkosaunaa, haudoilla vierailuu ja tietty jouluruokailua.
2. Lempijouluruoka on porkkanalaatikko, se on maukas ja esteettisin jouluruoka kaikista.
3. Paras joululahja on sellanen, jonka muistaa pitkään. Sellanen isompi elämys, esim. liput keikalle tai mieluisa lahjakortti.
”Opiskelkaa ahkerasti ja lukekaa Itäkynää!” Näiden Ossin sanojen pariin on hyvä palata taas ensi vuonna, siihen asti rauhallista joulunaikaa jokaiselle!

Teksti: Karoliina Kapanen
Kuva: Siiri Rantanen

VINKKEJÄ TEKEMISEKSI

Mitä jos lomalla tulee tylsää?


Tuleeko joskus fiilis, että Netflix-maratonit taikka kirjan ääressä istuskelu käyvät pitkäveteisiksi? Mitä jos näin käy lomalla, kun oikeasti olisi aikaa tehdä jotain muuta kuin opiskelujuttuja? Tästä saatte viisi vinkkiä, miten täyttää lomapäiviä, kun tylsyys meinaa uhata.


1. Kuntoilua seurassa

Klassinen lihaskunto, salilla käyminen taikka uiminen ovat paljon hauskempia puuhia, kun ne tekee seurassa. Lisäksi urheilukumppaneista saa hyvää motivaatiota. Haasta siis rohkeasti perheenjäsenesi tai kaverisi sulattamaan kinkkua kanssasi!


2. Käy laulamassa karaokea

Tiesitkö, että pääkirjaston musiikkiosastolla voi käydä laulamassa karaokea? Pienen karaokehuoneen varaaminen on ilmaista, ja siellä käytetty karaokejärjestelmä tarjoaa todella laajan valikoiman kappaleita. Lisäksi kokemuksena se on täysin erilainen kuin karaoken laulaminen baarissa.


3. Kokkisota

Haasta kaverisi tuomaroimaan ja osallistumaan kokkauskilpailuun kanssasi. On hauskaa syödä ja kokata yhdessä. Teema voi olla vaikka ”luovimmat ateriat opiskelijabudjetilla”.


4. KonMarita

Milloin viimeksi annoit itsellesi todella aikaa käydä kaikki tavarasi läpi? Maria Kondolla on mainio idea, että ihmisen olisi hyvä omistaa vain tavarat, jotka tekevät hänet oikeasti iloiseksi. Käy siis omaisuutesi läpi miettien tarkasti, haluatko todella omistaa jokaisen tavarasi. Tekeekö tämä vaate/koriste-esine/kirja minut oikeasti iloiseksi?


5. Pidä lauta- tai korttipeliturnausilta

Mikä olisi sen hauskempaa kuin yhdessä pelaaminen? Kortti- tai lautapeliturnaukset ystävien tai perheen kanssa ovat hyvää ajanvietettä ja mainio tapa viettää itselleen läheisten ihmisten kanssa aikaa.

KIRJAVINKKI

VUODEN 2019 VIIMEINEN KIRJAVINKKI

Marraskuun loppupuolella sain lennokkaan idean kirjoittaa tänä vuonna ilmestyneistä teoksista vanhan kunnon kirjavinkkauksen. En väitä, että klassikoissa olisi jotain vikaa – kyllähän niitä tulee luettua, tai ainakin pitäisi tulla, mutta suuruudenhullusti ajattelin tarjoavani täkyläisille jotain koukuttavan ajankohtaista. Luulin lukeneeni tarpeeksi monta tänä vuonna ilmestynyttä teosta kaavaillessani tätä kirjoitusta. Paljastettakoon, ettei kaikki mennyt ihan putkeen. Joko lukemani teokset olivat vuoden tai kaksi vanhoja (uusia silti) tai sitten moni vuoden 2019 kirja oli minulla edelleen vasta varauksessa (tai pahimmassa tapauksessa vain lukulistalla). Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta.

Kuitenkin eräs romaani tältä vuodelta on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Teos on argentiinalaisen kirjailija Agustina Bazterrican Rotukarja-niminen romaani, jota markkinoidaan raflaavin sanoin: ”Armoton dystopia yhteiskunnasta, jossa ihmiset syövät toisiaan.” Einari Aaltosen hienosti suomentama teos kertoo äkillisen ja fataalin viruksen iskeytymisestä eläinkuntaan, minkä seurauksena kaikki eläimet on hävitettävä. Ihmisten lihanhimo ei kuitenkaan katoa minnekään, joten hallitus laillistaakin dramaattisesti ihmisten syönnin. ”Ihmiskunta jakautuu kahtia: niihin, jotka syövät, ja niihin, jotka syödään.”

Romaanin päähenkilö Marcos Tejo, lihajalostamon päällikkö, on hiljainen mies. Hän hoitaa työnsä ihmislihan tuottamisen, teurastamisen ja prosessoinnin parissa tottunein ottein. Asiat muuttuvat, kun Tejo saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen. Hän pitää siitä tavallista parempaa, jopa inhimillistä, huolta. Taustalla Tejoa painaa menetetyn lapsen ja dementoituneen isän aiheuttama suru, minkä vuoksi hän viettää lähes mielellään aikaa naisen kanssa – kuin lamaantuisi aloilleen. Laadukas liha on kuitenkin kortilla, joten nainen on tarkoitettu ennen kaikkea teuraaksi, mutta Tejo ei tällä kertaa kykene teurastamiseen. Rotukarjan hyödyntämättä jättäminen ja eritoten rotukarjaan sekaantuminen ovat kuolemalla rangaistavia tekoja, jotka kummittelevat hänen päässään. Alkaa painostava salailu, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Dystopia ihmisten syömisestä saa kavahtamaan mutta ajattelemaan. Jotkut kohtaukset voivat olla herkälle lukijalle liikaa, ja väitänkin, ettei romaanin jälkeen heti halua syödä mitään lihaisaa. Mistään kasvissyönnin peräänkuuluttamisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan syvemmin Rotukarja puhuu ihmisten julmuudesta. Jälkikäteen ajateltuna olisin toki voinut suositella jotain kevyempää, olihan Itäkynän viimeisin kirjavinkki Varistyttö-trilogiasta. Joululoma on kuitenkin hyvä syy olla tekemättä mitään, joten tämänkin voi halutessaan ohittaa – mutta suosittelen silti tarttumaan!

Teksti: Karoliina Kapanen

KAHDEN KYNTTILÄN TRADITIOSTA

Joka ikkunalla kaksi kynttilää



Suomalaiset viettävät itsenäisyyspäivää hyvin erilaisin tavoin. Toiset osallistuvat kulkueisiin ja kaupungin itsenäisyyspäivän tapahtumiin, toiset istuskelevat kotona katsomassa Tuntematonta sotilasta sekä Linnan juhlia, kun taas jotkut syövät itsenäisyyspäivän kunniaksi juhlalounaan ja juhlistavat Suomen itsenäisyyttä sukulaistensa kanssa. Itse olen tottunut viettämään itsenäisyyspäivän sukulaisten kanssa, mutta ehkä joku vuosi innostun juhlistamaan sitä esimerkiksi seuraamalla soihtukulkuetta. Vaihtelu kun virkistää, etenkin näin monipuolisena juhlapäivänä.

Yksi suomalainen itsenäisyyspäivän traditio on kuitenkin aina kiehtonut minua, nimittäin kahden kynttilän sytyttäminen. Kynttilän voi sytyttää monista enemmän tai vähemmän symbolisista syistä, mutta itsenäisyyspäivän kynttilöiden tarina on minusta hyvin mielenkiintoinen. Kahden sinivalkoisen kynttilän polttaminen on nykyään varsin vakiintunut itsenäisyyden juhlistamisen symboli, mutta kahden kynttilän polttamisella on pidemmät perinteet, ja niiden symbolinen arvo on hieman toinen. Kaksi palavaa kynttilää ikkunalaudalla on aina sota-ajoista lähtien symboloinut turvaa. Ensimmäisen maailmansodan aikaan suomalaiset polttivat kahta kynttilää ikkunalaudalla viestiäkseen jääkäreille, jotka halusivat pitää toimensa salassa venäläisiltä, että heidän talonsa olisi turvallinen majapaikka.

Ajatus kahdesta kynttilästä turvapaikan symbolina on minusta kiehtova, sillä se saa niin elävän mielikuvan nousemaan mieleen: kuvan nuoresta, joka on talvisessa, kylmässä Suomessa aloittanut pitkän matkansa tullakseen jääkäriksi. Illan laskeutuessa hän vaeltaa ja vaeltaa miettien, mistä hän saattaisi saada turvapaikan itselleen. Ajat kun ovat hyvin vaaralliset. Kulkiessaan hän huomaa talon, jonka tuvan ikkunalaudalla palaa kaksi kynttilää, ja hän tietää löytäneensä turvapaikkansa.

Muistetaan mekin nyt joulurauhan jälkeenkin pitää toisistamme huolta. Vain ja ainoastaan yhteistyöllä me saamme pidettyä tämän maan kasassa myös tuleville sukupolville. Laitetaan mekin vertauskuvallisesti kaksi kynttilää palamaan. Annetaan tukea ja turvaa niille, jotka sitä tarvitsevat.

Teksti ja kuva: Siiri Rantanen

NOVELLI: SÄDE

Säde

Kuutamo valaisi lumikinokset himmeään hohteeseen. Tähdet tuikkivat lähes pilvettömällä taivaalla. Koko luonto tuntui satumaiselta. Pakkasta oli riittänyt jo pitkän aikaa, ja tuntui kuin koko kylä olisi sen mukana vaipunut omaan talvihorrokseensa. Vaikka ihmiset viihtyivät omien tupiensa lämmössä, se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö muita olisi ollut liikkeellä.

Säde hyppelehti pienin askelin pitkin kuutamon valaisemia nietoksia. Hän oli lumikeiju. Tämän tapainen, kauniin talvinen ilma oli hänen suosikkejaan. Hän nautti päivänvalosta, mutta hän kerta kaikkiaan rakasti kuutamoa. Kuun säteet taittuivat mitä suloisimmin hänen sinisestä mekostaan ja hennoista hopeisista siivistään. Kuin tanssia oli hänen kulkunsa. Hän nautti hiljaisuudesta. Nautti siitä, miten kylmä pakkasilma siveli hänen ihoaan. Helisten hän nauroi, mutta kukaan ei ollut sitä kuulemassa. Hän oli kaukana alueelta, jolla lumikeijut normaalisti viettivät aikaansa. Säde oli aina pitänyt seikkailemisesta. Hän nautti omasta rauhasta ja uusista paikoista. Hän nautti siitä, kun ei tiennyt, millaisiin seikkailuihin hänen retkensä hänet veisivät.

Säde saapui hiljaisen talon tuntumaan. Talo tuntui olevan melkein keskellä ei mitään. Muihin läheisimpiin ihmisasuntoihin oli matkaa monia kilometrejä. Asunto ei ollut mitenkään erityisen hieno ulkoasultaan. Vanhat, nätit ikkunakarmit olivat päässeet huonoon kuntoon, ja seiniä peittävä maalikerros olisi ollut hyvä uusia. Säde lennähti ikkunan tuntumaan ja kurkisti sisään. Sisällä talon asukkaat olivat ruokapöydän ääressä. Kyseessä oli selvästi juhlalounas. Säde harvoin näki ihmisten pukeutuneen niin siististi, saati että heidän ruokapöytänsä olisi ollut niin täynnä mitä eriskummallisimpia ruokia.

Ihmiset olivat selvästi lopettamassa ruokailuaan. Astioita kerättiin pois, ja yksi kerrallaan ruokapöydän ääressä olleet ihmiset asettuivat mukavammille paikoille rentoutumaan. Säde katsoi heitä lumoutuneena. Tupahuone oli varsin hämärä, mutta Säde pystyi silti näkemään ihmisten kasvot tarpeeksi selvästi tajutakseen, että tuvassa oli miellyttävä ja onnellinen tunnelma. Melkein huomaamattaan Säde vain jäi oleskelemaan ikkunalaudalle. Hänen ei ollut tarkoitus jäädä vakoilemaan näitä ihmisiä, mutta hän vain tuntui unohtavan maailman ympäriltään seuratessaan, miten nämä ihmiset viettivät juhlaansa. Kun Säteestä viimein tuntui, että hänen olisi hyvä jatkaa matkaansa, hän kosketti vielä lasia ja katsoi sitä sitten kuin vasta huomaten sen. Hymy levisi hänen kasvoilleen. Tämä ihmisten juhla oli hänestä kaunis. Se sai hänen mielensä laukkaamaan, ja – niin kuin lumikeijuilla on tapana – hän päätti päästää tämän tunteen purkautumaan. Hän antoi käsiensä liukua ikkunalla piirtäen taikuudella mitä upeimpia kuvioita siihen. Se näytti juuri siltä, kuin jäätynyt vesi olisi muodostanut kauniita jääkukkia ikkunaan. Pitkän pakkasjakson jälkeen ilmassa ei vain ollut tarpeeksi kosteutta, jotta nämä kuviot olisivat voineet syntyä luonnollisesti. Säde katsoi luomustaan tyytyväisenä. Hän ponkaisi siivilleen ja oli valmis lentämään pois.

Nuori nainen tuli yllättäen ulos ovesta kiinnittäen Säteen huomion. Hän ei ollut kovinkaan usein saanut mahdollisuutta nähdä ihmistä ulkona, sillä hän nautti kylminä öinä retkeilyistä. Ihmiset puolestaan viettivät kylmät yöt mieluummin sisällä. Nainen käveli rauhallisin askelin poispäin talosta. Hän suuntasi kohti aluetta, jossa laajat pellot kohtasivat metsän. Nainen löysi tältä alueelta kannon, joka ei ollut liian lähellä muita puita, ja asetti kynttilän sen päälle. Hän sytytti kynttilän ja asettui polvilleen lumihankeen. Säde saattoi nähdä, miten hänen poskilleen alkoi hiljalleen valua kyyneliä. Säde lensi lähemmäs. Kuunvalo heijastui hyvin himmeästi kyynelistä. Paljon himmeämmin
kuin se heijastui lumihangesta. Säde lensi yhä lähemmäs, kunnes hän viimein laskeutui naisen korvanlehdelle.

”Mitä sinä itket?” Säde kysyi hämmentyneenä. Vastahan hän oli ikkunasta seurannut, miten tämä sama nainen oli juuri hymyillyt yhdessä muiden kanssa. Vastahan hän oli nähnyt, miten tämä nainen juhlisti jotakin yhdessä muiden ihmisten kanssa.
”Mikä ihme…?” nainen sanoi värisevällä äänellä. Säde hypähti ilmaan naisen korvanlehdeltä ja laskeutui tämän kädelle. Hänen pukunsa ja siipensä sädehtivät kuun valossa, eikä nainen voinut olla huomaamatta häntä. Nainen toi hänet lähemmäs kasvojaan ja lopulta hahmotti säteen keijuisen muodot. Hänen kasvonsa olivat säikähtäneet. Säde hyppelehti ilman halki takaisin naisen korvanlehdelle.
”Ei sinun tarvitse minua säikkyä. Olen lumikeiju”, Säde sanoi. Nainen kuivasi nopeasti kyyneleensä.
”Mistä sinä ilmestyit aivan yhtäkkiä?” nainen kysyi.
”Satuin vain kulkemaan noiden peltojen läpi teidän talollenne ja huomasin sinut”, Säde selitti.
”Onko sinulla nimeä?” nainen sanoi ääni yhä hieman väristen.
”Säde. Mutta kuten kysyin, miksi sinä itkit?” Säde kysyi.
”Olen yllättynyt, että näytit itsesi minulle, Säde. Minun nimeni on Iida. Sinä et haluaisi kuulla minun tarinaani. Se saisi sinut vain surulliseksi”, Iida sanoi.
”Mutta olen utelias. Olen nähnyt niin kovin harvoin ihmisten itkevän”, Säde sanoi.
”Me emme yleensä itke muiden nähden. Se on yksi niistä syistä, miksi minä tulin tänne. Toinen syy oli, etten voinut jäädä sisälle. Nyt on joulu, nimittäin”, Iida sanoi.
”Joulu?” Säde ihmetteli.
”Se on juhla, jonka pidämme meidän Jumalamme pojan, Jeesuksen, syntymän kunniaksi. Se on myös perheen ja läheisyyden juhla. Sen kuuluisi olla iloinen juhla täynnä lämpöä. Mutta minä en voi iloita tänä vuonna. Minulle hyvin läheinen ihminen ei ole täällä tänä jouluna, ja se tekee minut hyvin surulliseksi”, Iida selitti.
”Joku hyvin läheinen?” Säde kysyi.
”Minun aviomieheni. Hän kuoli onnettomuudessa vain vähän aikaa sitten”, Iida sanoi, ”Sytytin tämän kynttilän hänelle. Ehkä sielut ovat totta. Ehkä hän saattaa myös kuoleman jälkeen kuulla minut ja tietää, etten voi unohtaa häntä. Etenkään jouluna”, Iida huokaisi, ja kyyneleet alkoivat taas virrata hänen poskellaan.
”Hei, älä itke”, Säde sanoi.
”Mutta en voi olla itkemättä”, Iida sanoi. ”Kaipaan miestäni liikaa.”
Säde katseli hetken kynttilän valaisemaa lunta edessään.
”Miltä sinun miehesi näytti?” hän kysyi. Iida kuvasi hyvin tarkasti miehensä piirteitä. Kuvauksen mukana Säde tanssahteli lumella.
”Onko tämä suunnilleen hänen näköisensä?” Säde kysyi Iidan lopetettua kuvailun. Iida katsoi hämmästyneenä eteensä lumeen. Säde oli luonut hankeen jäästä muodostuvan kuvan.
”Se on upea!” Iida henkäisi.
”Te ihmiset olette erikoisia. Te kykenette sitoutumaan toisiinne niin vahvasti”, Säde sanoi.
”Me otamme valamme vakavasti. Me vannomme naimisiin mennessämme, että pysymme yhdessä niin läpi hyvien kuin huonojenkin aikojen. Nyt kuolema on purkanut tämän valan, mutta en vain pysty päästämään hänestä irti”, Iida sanoi.
”Sinä olet onnekas”, Säde sanoi.
”Onnekas?” Iida ihmetteli.
”Sinä löysit henkilön, jolle halusit vannoa sen valan. Olen seurannut ihmisiä jonkin verran, ja olen huomannut, että harvoin he löytävät jonkun, jolle he antaisivat tuon valan samalla voimalla, kuin sinä selvästi olet sen antanut”, Säde sanoi.
”Mutta minä menetin sen”, Iida sanoi.
”Entä nuo ihmiset tuolla talossa? He ovat myös sinulle tärkeitä, eivätkö?” Säde sanoi.
”Ovat”, Iida myönsi.
”Olen siis onnellinen puolestasi. Kaikesta huolimatta sinulla on myös muita tärkeitä ihmisiä ympärilläsi”, Säde sanoi. Iidan kasvoilla kävi surullinen hymy.
”Olet kai oikeassa”, Iida sanoi.
Hetken aikaa he Säteen kanssa olivat vielä kynttilän ääressä. Sitten Iida nousi seisomaan.
”Kiitos, että olit tässä minun kanssani. En olisi ikinä uskonut, että lumikeiju pystyisi auttamaan minua saamaan jotain merkitystä tähän jouluun”, Iida sanoi.
”Mutta enhän minä edes puhunut paljoa”, Säde ihmetteli.
”Sinä puhuit tarpeeksi”, Iida sanoi. ”Minun täytyy palata pian. Jäätkö sinä tähän lähistölle?”
”En. On vielä paljon paikkoja, joita haluaisin nähdä tänä yönä”, Säde sanoi. Iidan kasvot näyttivät haikeilta. Säde mietti hetken.
”Mutta minä voin tulla aina joskus käymään. Teen ikkunaan taideteoksen, niin tiedät minun olevan täällä. Olisi mukava oikeasti ystävystyä ihmisen kanssa”, hän sanoi.
”Ja minusta olisi mukava oppia tuntemaan sinut ja maailmasi paremmin”, Iida sanoi.
”Mene siis nyt sinulle läheisten ihmisten luokse. Minä lupaan tulla takaisin”, Säde sano.
”Minä odotan sitä innolla”, Iida sanoi.

Novelli: Siiri Rantanen