KISSA

Sattuipa kerran niin, että törmäsin kadunkulmassa hyvin kauniiseen kissaan. Sillä oli pitkä häntä ja todella sileä, maidonvaalea turkki. Sen vasenta poskipäätä koristi musta kauneuspilkku, ja viikset sillä olivat vallan suloisesti kaareutuvat. Kissa oli pitänyt ulkonäöstään todella hyvää huolta – ei yksikään karva kääntynyt toista vasten, ja kissa todellakin hohti puhtauttaan – huolimatta siitä, että oli keskellä laitakaupungin saastetta. Niinpä tiedustelin kissalta sen nimeä: 

– Teen toimistotyötä, kissa vastasi ärtyneeseen sävyyn.

– Ei, ei, enhän minä sitä. Olet vain todella kaunis kissa, ja tahtoisin tietää nimesi, jotta tiedän, ketä olen pyytämässä kahville.

Puheeni selvästi imarteli kissaa, mutta se jatkoi:

– Miksi tahtoisit kanssani kahville, ethän tiedä minusta mitään?

Kissa oli todella hankala, ja minun oli moneen kertaan vakuutettava, että nimenomaan tahdoin oppia tuntemaan sen.

– Muutenkin kuin hännän alta?

– Totta kai, jokaista karvaa myöten.

– Hyvä on, kissa vastasi lopulta.

Vein kissan hienoimpaan kahvilaan, jonka tiesin, koska tahdoin sen tietävän, että kissanani sen olisi totuttava parhaaseen. Kahvila oli sisustettu skandinaaviseen tyyliin, ja kissani oli kuin osa sisustusta – todellakin aivan kuin olisi katsonut katalogia. Kissa tahtoi sokeroidun kahvin kermalla ja jonkinlaisen avokadoleivän. Avokado kuulemma sai sen karvan kiiltämään, ja kerma ruokki muotoja. Totta kai tahdoin kissani pysyvän kauniina ja pitävän omasta ulkonäöstään.

– Tuleeko maksu samasta vai erikseen? kassaneiti kysyi kohteliaasti.

– Samasta, kissa sähähti takaisin. – Sinä maksat, se jatkoi ja loi minuun tulistuneen katseen kauniilla kissansilmillään.

Maksaminen oli minulle alusta saakka itsestään selvää, mutta näköjään kissan mieli toimi hyvin toisella tavalla.

– Totta kai.

Kissa siemaili kermaista kahviaan todella sivistyneesti, sileät säärensä sievästi ristissä pöydän alla, ja kertoili ummet ja lammet itsestään. Kissan silmät vaelsivat jonnekin kaukaisuuteen, ja toisinaan se pyöritteli suloisesti kaareutuvia viiksiään huoliteltujen kynsiensä ympärille. Kissan menneisyys oli varsin kirjava. Se oli päätynyt maalaistalosta yksinhuoltajaäitinsä pois ajamana tarjoilijaksi lähikaupungin kuppilaan, sieltä valokuvamalliksi viereiseen kaupunkiin ja lopulta, monien sattumusten kautta, tehnyt siirtymän filmiteollisuuteen. Asiat eivät kuitenkaan olleet sujuneet kissan haluamalla tavalla, joten nyt se toimi kirjanpitäjänä eräässä kohtuullisen menestyvässä tilitoimistossa. Kissa oli ylpeä siitä, että osasi tehdä tilinpäätöksen. Minulta kissa puolestaan kysyi, mitä teen työkseni. Kerroin olevani kaupungin suosituimman kissantarvikemyymälän toimitusjohtaja, ja kissa piti kuulemastaan.

Vaihdoimme puhelinnumerot, ja sovimme tapaavamme uudestaan. Valehtelisin, jos väittäisin koskaan tavanneeni toista yhtä fiksua ja kaunista kissaa. Kissa oli todella etevä päättelijä, nokkela sananlaskija ja taiteellisesti erittäin lahjakas. Kissa ei ollut vegaani, kuten niin monet muut kissat nykyään, vaan harrasti jopa metsästystä. Kaiken kukkuraksi kissa kalttasi, suolisti ja valmisti saaliinsa itse, eikä mikään ruoka ollut yhtä hyvää kuin kissan laittama kyyhkypaisti. Ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään asiaa, jota kissa ei olisi osannut ja suorittanut vähintäänkin kiitettävästi.

Pedissä kissa oli varsinainen peto ja taipuisa kuin tinalanka. Eikä ihmekään – kissa joogasi päivittäin, kävi seinäkiipeilemässä ja piti muutenkin huolta kunnostaan. Minun suoritukseeni kissa oli myös varsin tyytyväinen ja kehräsi maireasti mahani päällä, kun leikkimme oli ohi.

Juhlissa kissa puolestaan oli aina huomion keskipisteenä. Kaikki halusivat tarjota sille drinkkejä, ihailivat sen sileää karvanlaatua ja olisivat tahtoneet tutustua paremmin. Kissa kuitenkin valitsi seuransa tarkasti ja viihtyi juhlien ulkopuolella itsekseen. Kissa sanoi kohtaamisten uusien ihmisten kanssa herättävän luovuutensa, mutta yksin sen sai purettua parhaiten. Ihailin kissani luovuutta.

Kun olimme tapailleet muutaman viikon, kissa ehdotti, että alkaisimme seurustella. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä totta kai tahdoin sellaisen kissan pois vapailta markkinoilta – kokonaan itselleni. Hemmottelin kissan pilalle myymälästäni ostetuilla kissantarvikkeilla, ja toin sille solkenaan töistä ilmaisia näytteitä. Kissa alkoi kutsua minua rakkaakseen, eikä aikaakaan, kun muutimme yhteen. Lopulta kysyin kissaltani, tahtoisiko se luopua työstään tilitoimistossa ja tulla töihin myymälääni. Kissa sanoi suostuvansa ainoastaan sillä ehdolla, että pääsisi sielläkin pitämään kirjaa ja tekemään tilinpäätöksiä. Totta kai suostuin, koska tahdoin kissani olevan onnellinen.

Kissasta tuli nopeasti hyvää pataa kaikkien työkavereidensa kanssa, mutta se arvosteli kollegoitaan salaa kotona. Milloin kukakin oli ”taas harjannut vastakarvaan”, milloin ”viilannut kynttään niin, että se oli katkennut, ja näytti nyt ihan hirveältä” tai milloin ”mieleltään niin jälkeenjäänyt, ettei edes osannut avata ovea”. Se oli kissani pahe, muiden arvostelu. Tiedustelin, oliko se mahdollisesti kateellinen muille kissoille, johon se vastasi silmät tulistuneena:

– Minulla ei ole syytä olla kateellinen! Minä olen kaunein ja fiksuin kissa, jota maa päällään kantaa!

Se piti kyllä paikkansa, mutten täysin voinut asettua kissani puolelle, tulihan se sentään haukkuneeksi alaisiani. Aika ajoin se johtikin välillämme riitoihin, sillä kissan mieli järkkyi helposti. Se ei yksinkertaisesti kestänyt olla minkäänlaisen arvostelun kohteena, vaan sähisi takaisin jotakin tämän tapaista:

– Sinä vähä-älyinen, kuinka voitkaan luulla minua noin typeräksi? Sinä vain haluaisit jättää minut kuin, kuin, minkäkin kesäkissan, ja ottaa jonkun niistä tilalle. Häh? Vai väitätkö muuta? Jos pentuja haluat, niin etsi joku kiimainen narttu, minua ei kiinnosta.

Usein kissan huutoa ja sähinää jatkui niin pitkään, etten ehtinyt saada sanan sijaa. Lopulta kissa loukkaantui omista sanoistaan niin syvästi, että pakeni milloin makuuhuoneeseen tai vessaan, milloin ulos, ja paiskasi oven perässään kiinni. Opin kuitenkin hyvin pian, että kissan piti antaa olla omissa oloissaan, kunnes se leppyi tarpeeksi ollakseen kanssani samassa huoneessa. Kun se oli rauhoittunut, sitä piti hemmotella sitten hieman enemmän kuin edellisellä kerralla. Kissa osasi todellakin olla dramaattinen ja vaativa.

Olimme olleet yhdessä noin vuoden, kun annoin eräälle yritykseni työntekijöistä luottamushenkilön tittelin. Kissa ei ollut tyytyväinen:

– Miksi et ylentänyt minua? Etkö sinä luota minuun?

Yritin vakuuttaa kissalle, ettei kyse ollut siitä. Kissa näet piti yrityksessäni kirjaa, ja luottamushenkilö toimi myymälän puolella. Totesin, että koska me lisäksi olimme kissan kanssa yhdessä, sen nimeäminen luottamushenkilöksi olisi vaikuttanut suosimiselta, eikä se olisi tehnyt hyvää työyhteisön ilmapiirille.

– No onpa sinulla iso ego, uskomatonta! Nimesit siis luottamushenkilöksi jonkun idiootin, joka ei osaa edes tavata sanaa kis-sa. Ja ainoastaan sen takia että hän työskentelee myymälän puolella nännännää. Olet jopa tyhmempi kuin kuvittelin! Voisin jopa lyödä vetoa, että olet maannut hänen kanssaan. Missä teitte sen, toimistossako?

Se oli liikaa, ja lauhkea kuin olenkin, jopa minulta palaa joskus pinna.

– Nyt riittää! Ole hyvä ja lopeta, karjaisin takaisin.

– Minä olen KISSA. Mitä sinä kuvittelit, kun istuit polvillasi edessäni ja anelit minua muuttamaan luoksesi? Että olisin koirasi? Ei! Olen kissa, KISSA!

– Olisitkin koira, niin osaisit sentään käyttäytyä!

Heti, kun sanat olivat tulleet ulos suustani, tiesin sanoneeni väärin. Kissan kauniit silmät muuttuivat toisen maailmansodan taistelukentäksi, sen suloisesti kaareutuvat viikset ponnahtivat suoriksi, häntä nousi pystyyn ja kaksinkertaistui, ja se huitaisi kasvojani pitkillä ja terävillä mutta huolitelluilla kynsillään:

– Kuinka julkeat! Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään yhtä loukkaavaa. Sinä kuvotat minua, olet hirveä ihminen!

Kissa pomppi loukkaantuneena pois asunnosta ja paiskasi oven kiinni lujempaa kuin koskaan aikaisemmin. Aloin putsata poskeani pitkin valuvaa verta, ja totesin mielessäni kissan nyt ainakin näyttäneen kyntensä. Ajattelin sen kuitenkin aikanaan leppyvän, ja toivoin sen pyytävän anteeksi, kun se näkisi millaista jälkeä oli saanut aikaiseksi. Olin väärässä. Kissa ei tullut kotiin edes nukkumaan, ja kun seuraavana päivänä palasin myymälälle, oli se kerännyt tavaransa toimistostaan. Myymälän näyteikkunaan se oli sprayannut punaisella tekstin:

Tässä liikkeessä työskentelee ainoastaan itseään täynnä olevia LIKAISIA NARTTUJA!

Selvisi, että kissa oli kavaltanut yrityksen kassasta ja tehnyt käteisnostoja itselleen. Kissa ei kuitenkaan suotta kehuskellut kirjanpitotaitojaan, vaan oli saanut kaiken näyttämään kuin oppikirjan mukaan menneeltä. Kissan tekemät nostot eivät olleet liian suuria, vaan fiksuja ja harkittuja, eikä se siksi myöskään ollut ehtinyt tuottaa suurtakaan tappiota yritykselleni.

Palasin kotiin niin pian kuin mahdollista, mutta oli jo liian myöhäistä – kissa oli pakannut arvokkaimmat esineeni, omat tavaransa ja vienyt mukanaan jopa kahvin, kerman ja sokerin. Pöydälle se oli jättänyt lapun:

Laihduttaisit edes, idiootti!

Yritin saada kissan kiinni, mutta turhaan. Se oli vaihtanut numeronsa, eikä kenelläkään ollut pienintäkään hajua sen liikkeistä. Kissa oli yksinkertaisesti kuin haihtunut ilmaan. Olin luottanut siihen liikaa. Sitä ei voinut omistaa.

Jonkin aikaa sen jälkeen elämää mietittyäni hankin koiran. Se hengittää suun kautta, löyhkää kuin mätänevä komposti, on tyhmä kuin vasemman jalan saapas, sen turpa on ruma ja karvainen, ja minun pitää pestä ja harjata se itse, jos haluan sen pysyvän siistinä. Mutta se tottelee, ei hauku, eikä vaadi liikoja. Sille riittää, että tarjolla on vettä ja ruokaa, että se pääsee päivittäin kuselle samojen puiden juurelle, jahtaamaan toisinaan lähipuiston oravia, ja että sillä on katto päänsä päällä. Mikä parasta, se ei ole vähimmässäkään määrin kuin kissa.

 

Teksti: Hanne Hynynen