TAKAISKUJA TALVILANDIASSA
Kertomus
Itä-Suomen yliopisto
Suomen kieli (5. vsk.)
Lauri Kojo
Vaimoni oli häipynyt yön aikana ja
jättänyt pöydälle lapun: "Aloitan uuden elämän. Se on henkilökohtaisen
pohdinnan tulos, eikä johdu ollenkaan sinusta. Sandra jää tänne, ole kiltti ja
huolehdi hänestä, hän tuskin elää enää kauan. En voi ottaa myöskään Pekkaa ja
Liisaa mukaan. Olen sinulle hyvin kiitollinen kaikesta. Hyvää jatkoa.
Adele."
Heti luettuani viestin
tunsin sisälläni kovan jysäyksen. Ajatusteni virta haarautui niin moneksi
puroksi, että lopulta ne muodostivat yhdessä valtavan, hetteikköisen suistoalueen,
jossa oli vaikea kahlata eteenpäin. Yritin ottaa kiinni virran yli taipuvista
oksista, mutta en saanut. Huidoin käsiäni ja huusin "Adele, Adele!".
Mutta Adele oli poissa.
Ei kuitenkaan pitänyt
jäädä tuleen makaamaan. Napsautin netin päälle ja etsin kriisiapua. Netissä
sanottiin: ”Menetyksen hetkellä voi olla vaikea käsitellä tunteitaan
johdonmukaisesti. Mielessä saattaa risteillä hyvin monenlaisia ajatuksia.
Ratkaisuja on kolme: tunnusta tosiasiat, unohda kaikki tai käänny lääkärin
puoleen.”
Lääkäriin minulla ei ole
varaa, koska olen hyvin pienituloinen. Päätin siis aloittaa tosiasioiden
tunnustamisesta. Olin nyt yksinhuoltaja, jolla oli kolme lasta: Liisa, 6;
Pekka, 4 ja Sandra, eli anoppini, 84.
Toinen tosiasia oli, että
olen minä ennenkin hoitanut lapsia ja anoppia. Ei tässä sinänsä mitään uutta
ollut. Kello oli kohta kahdeksan. Piti nopeasti herättää lapset, tehdä
aamupalaa, tarkastaa anopin terveystilanne ja tarjoilla hänelle mahdollisesti
aamupala sänkyyn ja odottaa sen jälkeen lisäohjeita.
–
Missä lääkkeet viipyy?, anoppi huusi tuvan nurkasta, joka toimi hänen
makuuhuoneenaan. – Ja aamupala? Haluan lasin lattea ja paketin suolamakkaraa ja
greipin ja homejuustoa!
Arki alkoi siinä pikku
hiljaa rullaamaan. Anopin hoitaminen oli yksi hyvä keino ”unohtaa kaikki”,
mutta toisaalta se oli todella raskasta. Sitä paitsi hän ei enää edes ollut
varsinaisesti anoppini vaan ex-anoppini, mutta sanon nyt kuitenkin ”anoppi”, koska
anoppi on aina anoppi. Anoppi vaati paljon eikä häneltä saanut vastineeksi
oikein mitään, paitsi jatkuvaa kitinää. Hänelle piti hankkia kaikenlaisia
lääkkeitä. Ihmeellisesti hän muisti mitä kaikkia lääkkeitä pitää syödä, vaikka
niitä on sata erilaista. Lanttu hänellä leikkaa vielä oikein hyvin.
Eräs hyvä tapa unohtaa
kaikki – myös anoppi – on keskittyminen ihan tavalliseen puuhailuun. Onneksi
satuin tykkäämään esimerkiksi siivoamisesta. Siivous on konkreettista hommaa,
jossa näkee oman kätensä jäljen. Oli ihanaa laittaa siivousessu päälle ja
kumihanskat käteen, kääriä matot rullalle, nähdä miten pikkuroskat imeytyivät
imuriin ja tuntea lopulta pesuaineen sitruunainen tuoksu, joka peitti alleen
anopin väljähtyneen ominaistuoksun ainakin joksikin aikaa. Oli myös
mielenkiintoista järjestellä tavaroita. Eräänä tavallisena siivouspäivänä, ehkä
viikko Adelen lähdön jälkeen, levitin pitkästä aikaa kaiken makuuhuoneen
lipastoon kertyneen tilpehöörin sängylle ja rupesin järjestelemään. Oli vanhoja
heijastimia, huulirasvaputkiloita, tyhjiä ilmapalloja ja paperiroipetta.
Ottaessani paperipinon käteen niiden välistä tipahti valkoinen vanhan
pankkikortin näköinen kortti. Katsoin tarkemmin. Siinä luki: "TALVILANDIA.
Perhelahjakortti." Oho. Vilkaisin netistä, mistä oli kyse:
"Talvilandia on Suomen suurin sisähuvipuisto, jo vuodesta 2028! Tule
sinäkin kokemaan vanhanajan talven ihmeet rakkaidesi kanssa turvallisessa
ympäristössä! Miltä näyttää jääpuikko, lumipallo tai kuurankukka? Keitä
olivatkaan Juha Mieto ja Marja-Liisa Kirvesniemi? Tule kokemaan nuoska, räntä
ja puuteri! Huvipuistolaitteita, eläimiä, lumiveistoksia, joulukylä ja paljon
muuta! Talvilandia kutsuu. Tule."
En ole koskaan nähnyt
lunta, mutta nytkö pääsen näkemään? Oliko lahjakortti muka Adelelta peräisin
vai mistä? Sama se, nimittäin tässä oli nyt tosi hyvä tilaisuus irtautua hetkeksi
arjesta.
– Kuulkaas, sanoin
lapsille, – Olisi nimittäin huvipuistoreissu tiedossa.
– Jee!
– Lähdetäänkö kolmistaan
ja jätetään mummo tänne kotitontuksi?
– Joo!
Heti kesäloman ekana
päivänä lähdettiin matkaan, tai yritettiin lähteä. En nimittäin löytänyt auton
avaimia mistään. Vilkaisin sitten jossain vaiheessa pihalle, ja näin anopin
istuvan autossa hyvin tyytyväisen näköisenä. Oli siis ihan selvä juttu, että
hän lähtee mukaan. Ei olisi edes pitänyt yrittää vehkeillä. Mutta ehkä vehkeily
on jollain tasolla inhimillistä.
Anoppi oli etukäteen
todella innoissaan Talvilandiasta. Hän on niin vanha, että on nähnyt lapsena
sen, miten sataa lunta ja maa värjäytyy valkoiseksi. Hän oli kuulemma kokeillut
hiihtämistäkin.
– Mitä se hiihtäminen
on?, Pekka kysyi.
– Se on sellaista, anoppi
sanoi, – Että laitetaan sellaiset pitkät jutut jalkaan ja tyrkitään toisilla
pitkillä jutuilla vauhtia. Mutta sinä et jaksa tyrkkiä, kun olet noin pieni
rääpäle.
– En ole rääpäle!
– Silloin kun mummo oli
pieni, niin talvella saattoi olla yli viisi astetta pakkasta. Sinä olisit
jäätynyt kuoliaaksi semmoisessa.
Siinähän se matka
taittui.
Talvilandia oli valtava
rakennus, jonka julkisivu oli tehty jättimäisen hirsilinnan näköiseksi ihan
oikeasta hirrestä. Muuten se oli vain neliskulmainen halli keskellä peltoa.
Lipunmyyntipisteitä oli pitkä rivi, ja kaikkiin riitti jonoa. Kesti kauan
jonottaa, ja anoppi valitti, että oltiin juuri siinä kaikkein hitaimmassa
jonossa. Kun lopulta kuitenkin päästiin kassalle, vetäisin lahjakortin lukijan
läpi. Edessä olevan portin sulkeva punainen laserjuova katosi. Ensimmäisenä
meni anoppi ja sitten Liisa. Minä menin kolmantena Pekka sylissäni, mutta laser
ampuikin minua suoraan pohkeeseen ja tuntui kuin olisin saanut sähköiskun ja
lensin persiilleni maahan ja Pekkakin lensi. Sitten jostain kaiuttimesta kuului
ääni, joka sanoi:
– Perhelippu on kahden
hengen lippu. Olkaa hyvä ja ostakaa toinen.
– Paljon se maksaa?,
kysyin.
– 1100 euroa, sanoi ääni.
Mitä ihmettä? Ei meillä
ole sellaisia rahoja. Anoppi ja Liisa olivat sen sijaan jo kadonneet
näköpiiristä.
Pekka itki. Sanoin
Pekalle, että käydään joskus toisen kerran Talvilandiassa, vaikka minulla ei
ollut kyllä mitään intoa säästää 1100 euroa mokomaa varten. Sehän on minun
kahden kuukauden palkka!
Päätin lohdutella Pekkaa
ajamalla läheiselle liikenneasemalle. Ostin hänelle kolmen pallon jäätelötötterön.
Jäätelöhän on koostumukseltaan ja lämpötilaltaan vähän niin kuin lunta, mutta muuten
kaikin puolin parempaa. Katsoin kun Pekka keskittyi syömiseen eikä itkenyt
enää. Taustalla kuului melankolista kantrityylistä musiikkia, mikä on nykyään
ilmeisesti suosittua.
Aika tuntui kuluvan hyvin
hitaasti. Pitäisi tietysti mennä hakemaan Liisa ja anoppi, mutta minulla ei
ollut hajuakaan, kuinka kauan heillä menisi. Kummallakaan ei ollut puhelinta,
tietenkään.
Päätin viedä Pekan
uimaan. Uiminen on sentään vielä ilmaista, ainakin joskus. Lähistöllä oli
yleinen uimaranta, mutta rannalla oli kyltti, jossa oli sini- puna- ja
viherlevävaroitus. Päästin Pekan kuitenkin rantaveteen kahlaamaan ja uimaan
käsipohjaa, etteivät henkiset vastoinkäymiset kasaantuisi sentään ihan liikaa.
Minä heitin vaatteet pois ja paneuduin makuulle pyyhkeen päälle. Aurinko
porotti täysin pilvettömältä taivaalta ja lämpö tuntui luissa asti. Rannalla ei
ollut ketään muita. Katselin, kun Pekka rakenteli jonkinlaista hiekkalinnaa
vesirajaan. Hän näytti ihan tyytyväiseltä. Hiekastahan voi tehdä ihan samoja
asioita kuin lumesta. Pekalla oli yllään pikkuhousut, valkoinen Aku Ankka -lippis
sekä punainen Liisan vanha t-paita, joka oli hänelle liian iso. Hänen kätensä
ja jalkansa näyttivät ohuilta tikuilta. Hän oli muutenkin laiha ja kalpea,
mutta niin minäkin olen. Liisa sen sijaan on pullea, samalla tavalla kuin
Adelekin on. Adele on esteettisellä tavalla pullea – toisin kuin anoppi, joka
on jo jotenkin häiritsevän ylipainoinen. Anopin suu on tyhmän näköinen onkalo
riippuvien poskien keskellä ja silmät ovat pienet ja verestävät. En halunnut
edes ajatella. Adelella sen sijaan oli kauniit silmät ja kauniisti pyöristyneet
posket, mutta en halunnut ajatella häntäkään. En halunnut ajatella oikeastaan
mitään.
Aurinko oli vaeltanut jo
jonkin matkaa alas päin, joten oli ehkä parasta lähteä.
– Linna on kesken, Pekka
sanoi.
– Se on hieno linna. Nyt
pitää mennä. Et saa enää seistä siinä vedessä, se on likaista.
– Haluan uimaaaan!
– Ei vaan nyt on mentävä!
Pekka oli jo selvästi
väsynyt. Kannoin hänet autoon ja ajoin Talvilandian parkkipaikalle. Menimme
pääovista sisään ja jäimme aulaan norkoilemaan.
– Väsyttääää!, Pekka
kitisi.
– Hei, Pekka, katsellaan
tässä ihan rauhassa vaikka näitä ihmisiä. Katso miten hassuja vaatteita heillä
on! Tuommoisia paksuja takkeja ja hassuja pipoja. Rikkailla on tuollaisia
vaatteita.
– Paleltaa, Pekka sanoi.
Otin hänet syliin. Oli tosiaan aika viileää. Miten ihmeessä Liisa ja anoppi
tarkenivat? Nyt minua kyllä kadutti, kun olin päästänyt heidät niin lepsusti
menemään.
– Moi iskä, kuului Liisan
ääni selkäni takaa. Ja siinähän Liisa oli! Hän näytti olevan kunnossa. Mutta
missä anoppi oli? Liisa sanoi, että mummolla oli niin hauskaa, ettei hän ollut
millään malttanut lähteä pois. Mummo voisi jäädä Talvilandiaan kuulemma vaikka
ikuisiksi ajoiksi. Sitähän en tietenkään panisi pahakseni. Mutta pakko meidän
oli odottaa vielä ainakin sulkemisaikaan asti.
– Iskä minua kutittaa,
Pekka sanoi.
– Mihin?
– Joka paikkaan.
– Odotetaan nyt vielä
kunhan mummo tulee, minä sanoin.
Liisa aivasti pari
kertaa. Ihmisiä valui ulos porteista tasaisena virtana.
– Nälkä ja väsyttää,
Pekka sanoi.
– Onpas paljon kaikkia
ongelmia, minä sanoin. Tasapuolisuuden vuoksi yritin miettiä, mitä kaikkia
ongelmia minulla olisi, ja sanoin sitten lapsille, että taidan minäkin olla
vähän flunssainen.
Minuutti ennen
sulkemisaikaa anoppi vaappui paikalle.
– Aijai miten oli
mukavaa, hän sanoi. Hän oli punaposkinen ja oikein hyvävoimaisen näköinen.
– Huomenna uudestaan, hän
sanoi.
Menköön minun puolestani
jos maksaa itse.
– Iskä, minäkin haluan
huomenna uudestaan Talvilandiaan, Liisa sanoi. – Kun siellä oli niin hauskaa.
Ajoin koirien vetämän jutun kyydissä ja olin maailmanpyörässä ja
torttukarusellissa ja siellä oli joulupukki ja lumilinna ja sellainen
pyöritettävä kelkka.
– Iskä minäkin haluan
huomenna, Pekka sanoi.
– Emme me oikein voi
mennä kun ollaan kaikki vähän kipeitä. Ja eikös Pekka meillä ollut kuitenkin
hauskaa siellä rannalla.
– Minäkin haluan
rannalle, Liisa sanoi.
– Katsokaas kun voitin
tämmöisen punanenäisen peuran narunvedosta, anoppi hihkaisi ja kaivoi takkinsa
sisätaskusta pehmolelun.
– Anna minä katson, Pekka
sanoi.
– Et saa, sanoi anoppi, –
Tämä on minun.
Illalla en meinannut saada unta. Ajatukset
pyörivät päässäni kuin hurrikaanit ja hyökyaallot. Pekka pitäisi varmaan
käyttää huomenna tutkimuksissa kutinan takia, mutta jonot ovat niin pitkät,
että en tiedä. Liisalla taas oli flunssanpoikasta. Pahinta oli kuitenkin se,
että anoppikin oli alkanut yskiä. Se oli kuivaa, hiljaista yskimistä, mutta
ääni kaikui minun korvissani satojen desibelien voimakkuudella, kun muuten oli
niin hiljaista. Yskiminen oli täsmällistä kuin kellon tikitys, ja joka yskäisy
sai oloni tuntumaan aina vain sietämättömämmältä. Anoppi olisi saanut
todellakin jäädä sinne Talvilandiaan. Se olisi kaikkien kannalta parasta. Hän
voisi yskiä rauhassa jossain iglumajassa ja lumi imaisisi kaikki äänet. Ja
hajut. Hän saisi hiihtää ja lasketella ihan mielin määrin. Suoraan sanottuna
minun tekisi mieli tyrkätä suksilla varustettu anoppi lumista rinnettä alas, ja
hän laskettelisi menemään kädet ja jalat levällään suoraan johonkin
jäätyneeseen järveen. Ja jää ei kestäisi hänen painoaan ja hän rysähtäisi sen
läpi, painuisi pohjaan ja muuttuisi satakiloiseksi jääkalikaksi, ja sitten ei
enää tarvitsisi kuunnella yskimistä tai mitään muutakaan. Siinä minun
ratkaisuni vilustumiseen. Vilustu niin kokonaisvaltaisesti, että ruumiinlämpö
laskee nollaan ja räkäkin jäätyy nenään kiinni.
Anopin yskiminen jatkui
koko seuraavan päivän, ja kuumekin nousi. Samoin Liisalla kohosi kuume. Pekan
kutina puolestaan paheni. Minä keittelin teetä ja hunajavettä ja kävin
ostamassa limpsaa ja suklaata. Kokonaistilannetta ei helpottanut ainakaan se,
että ulkona oli lämmintä kolmisenkymmentä astetta. Tein märistä pyyhkeistä vilvoittavia
kääreitä ja asettelin niitä kunkin potilaan päälle vuorotellen. Vaihdoin
tasaisin väliajoin kaikkien lakanat. Varoin parhaani mukaan, ettei anoppi
yskisi suoraan naamalleni. Pekkaan hieroin vähän väliä jotain anopin
yleisvoidetta, se tuntui onneksi auttavan aina hetkeksi aikaa. Pengoin
muutenkin anopin lääkevarastoa ja syötin kaikille kolmelle vahvoja
särkylääkkeitä. Otin itsekin yhden. Annoin lasten katsoa väkivaltaisia
piirrettyjä niin paljon kuin he halusivat, ja anopin katsottavaksi latasin
kymmenen tuotantokautta Salattuja Elämiä. Ei ollut anopillakaan valittamista,
tai ainakaan hän ei jaksanut valittaa.
Lasten tila pysyi
vakaana, mutta anopin yskiminen koveni illan mittaan. Paneuduin makuulle
yhdentoista aikaan, ja ajattelin, että taas sitä saa kieriskellä sängyssä
iloisena valveilla. Anopin yskiminen alkoi kuitenkin olla jo sairaalloisen
kuuloista. Kun menin katsomaan miten anopilla menee, hänen naamansa oli tosi
oudon värinen ja hän jotenkin tärisi kauttaaltaan. Hän puristi peurapehmoleluaan
valtavan mahansa päällä ja yski yskimistään. Päätin soittaa ambulanssin, vaikka
se nykyään maksaakin.
Sen kahdenkymmenen
minuutin ajan, kun odotin ambulanssia, yritin tehdä mielikuvaharjoitteita.
Seisoin anopin sängyn vieressä, pidin silmät kiinni ja kuvittelin, että
yskimisääni peittyy valtavan vesiputouksen ääneen. Se oli kaunis vesiputous
kauniin luonnon keskellä. Siellä kasvoi monenlaisia trooppisia kasveja, joita
en oikeasti ollut koskaan nähnyt, mutta nyt näin. Kuvittelin tuoksutkin. Sitten
kuvittelin sinne muutamia perhosia, ja yhden perhosen kuvittelin
oranssisiipiseksi, ja siivillä oli siniset reunat ja niissä oli punaisia ja
valkoisia täpliä. Tulipas ruma perhonen. Muuten olin ihan tyytyväinen
mielikuvaani.
Ambulanssi saapui, ja
ensihoitajat rynnivät sisään. Minä sanoin, että viekää varmuuden vuoksi kaikki,
kaksi lasta ja yksi vanhus, ja tehkää kaikki mitä ikinä pystytte ja tuokaa sen
jälkeen takaisin kaikki ne, ketkä suinkin pystytte.
– Iskä, en halua mennä!,
lapset huusivat kun hoitajat kantoivat heitä paareilla pihalle.
Minä huusin, että ei
huolta, tämä on kaikkien kannalta parasta ja huomenna nähdään, ja sitten huusin
vielä hoitajille, että huolehtikaa ettei lapsille tule tästä mitään
stressireaktiota.
Jäin seisomaan hämärään
eteiseen. Ulkona oli kesäyö. Nyt kun anopin tasaista yskintää ei enää kuulunut,
hiljaisuus tuntui piinaavalta. Jostain syystä aloin heti kaivata yskimistä.
Kaipasin tietysti myös lapsiani, mutta miten ihmeessä tuntuikin siltä, että yskimisääntä
olisin tarvinnut nyt kaikkein eniten? Koin yhtä aikaa monia ristiriitaisia
tunteita – ne kaikki muodostivat pääni sisään ikään kuin abstraktin,
monivärisen maalauksen. Olohuoneessa leijui sentään vielä anopin tuoksu. Anopin
peura, vai mikä lie punanenäinen kauris se olikaan, tuijotti minua anopin
sängyn päältä hömelön näköisenä. Hain jääkaapista tölkin limpsaa ja sihautin
sen auki. Nautin sen yhdessä peuran kanssa. Hassun näköinen peura.
Ja nythän minä
muistankin, että ei se mikään peura ole vaan poro! Sen nimi on Petteri
Punakuono. Anteeksi, lukijat – koko perheen puolesta – ettemme osaa senkään
vertaa. Sellainen perhe me olemme.
