Ismo-Irmelin ihmissuhdeneuvot

Sanoiko hanipöösi jotain typerää? Eivätkö ystäväsi ymmärrä sinua? Oletko tuskallisen salaisesti rakastunut? Itäkynän oma lisensoimaton elämän kouluttama ihmissuhdeneuvoja Ismo-Irmeli ratkoo lukijoiden lähettämiä visaisia ihmissuhdepulmia. Jos haluat esittää oman kysymyksesi Ismo-Irmelille, kerro se täällä, ja hän saattaa vastata siihen Itäkynän seuraavassa numerossa. Muistathan, että neuvojen noudattaminen tai noudattamatta jättäminen on täysin omalla vastuullasi.

Puolisoni ei halua lapsia, itse haluaisin jossain vaiheessa. Odotanko että (muuten rakastava & hyvä puoliso) muuttaa mieltään vai pistänkö vaihtoon?

Heppahullu__92

Tämäpä onkin kinkkinen kysymys! En nyt ihan noin vain pistäisi ihanaa tyyppiä vaihtoon. Tietenkään kukaan ei voi luvata, että puolisosi muuttaa jossain vaiheessa mieltään. Tässä olisi nyt hyvä selvittää, miksi muuten niin täydellinen murusi ei ole samaa mieltä lasten hankkimisesta – onko hänen mielipiteensä ehdoton ja perusteltu vai perustuuko se esimerkiksi tämänhetkisen elämäntilanteen luomiin tuntemuksiin? Tämä on nyt sellainen asia, johon ulkopuolinen ei voi antaa suoraa vastausta ainakaan tilannetta tarkemmin tuntematta. Ehkäpä voisitte hyötyä ammattilaisen keskusteluavusta asiaa pohtiessanne? Ette varmasti ole ensimmäinen pariskunta, joka kamppailee tällaisen tilanteen kanssa, ja esimerkiksi perheneuvolasta voisi saada asiaan hyviä näkökulmia.

En usko, että missään parisuhteessa ollaan kaikesta samaa mieltä, ja usein ristiriitojen ratkaisemisessa tarvitaan molemmilta joustavuutta. Ymmärrän kuitenkin, että lasten hankkiminen saattaa olla joillekin niitä asioita, joissa ei juurikaan voida joustaa. Jos et hanki lapsia siksi, että puolisosi ei halua, saatat olla siitä katkera hänelle myöhemmin. Toisaalta taas jos puolisosi ehdottomasti on sitä mieltä, että ei lapsia halua, et voi häntä niitä pakottaakaan haluamaan. Hänellä on myös oikeus mielipiteeseensä.

Ilmeisesti et halua lapsia vielä vaan jossakin määrittelemättömässä vaiheessa tulevaisuudessa. Olet nimimerkkisi perusteella vielä suhteellisen nuori, joten teillä on vielä aikaa yhdessä pohtia asiaa. Neuvoisin sinua keskustelemaan rehellisesti ja avoimesti asiasta rakkaasi kanssa. Uskon, että sopiva ratkaisu asiaan löytyy, kun ymmärrätte toisianne ja sitä, miksi toinen ajattelee niin kuin ajattelee. Jos suhteenne on hyvä ja haluatte olla yhdessä, uskon, että keksitte myös sopivan ratkaisun yhdessä.

Miten pääsisin helposti ja nopeasti yli exästäni?

Matoliina

Luulenpa, että ero vähänkään vakavammasta ja pidempään jatkuneesta parisuhteesta on aina prosessi. Joskus suurin osa prosessista hoidetaan jo parisuhteen aikana, kun huomataan, että suhde ei toimi – mietitään, miksi suhde ei enää tee onnelliseksi, mahdollisesti riidellään, yritetään muuttaa asioita ja omaa sekä toisen persoonallisuutta. Jos tätä prosessia käydään läpi yhdessä ja lopulta myös yhdessä päätetään, että suhdetta ei enää kannata jatkaa, voi olla, että tilanne virallisen eron jälkeen on helpompi. Jos taas vain toinen osapuoli on käsitellyt eroa mielessään ja päätynyt siihen, että suhdetta ei kannata jatkaa, saattaa jätetyn kumppanin prosessi olla vasta alussa.

Olen siis sitä mieltä, että helppoa ja nopeaa ratkaisua exästä yli pääsemiseen ei ole. Jos pelissä on ollut suuria tunteita, toisen taakse jättäminen on aina prosessi. Jos on käynyt niin valitettavasti, että ero ei ole ollut yhteinen, selkeä ja helppo päätös, täytyy ottaa kaikki kliseet käyttöön. Ne ovat kliseitä, koska ne ovat toimineet ennenkin! Itke rakkauslauluille ja märehdi, jos siltä tuntuu. Ikävöi exääsi, älä kiellä tunteita, joita sinulle tulee.  Jos kiellän sinua ajattelemasta vihreää sammakkoprinssiä, niin näet mielessäsi aivan varmasti kruunupäisen sammakon. Sitä tekee mieli pussata ihan vain siltä varalta, jos se vaikka kaikista järjenmukaisista todisteista huolimatta olisikin oikeasti ihana prinssi eikä vain sammakko. Anna sammakon olla ihan rauhassa päässäsi, jos se haluaa siellä olla, kyllä se sieltä pikkuhiljaa loikkii matkoihinsa, kun ei saa ylimääräistä huomiota.

Syö jäätelöä ja katso Netflixiä koko päivä, jos siltä tuntuu. Sitten potkaise itseäsi takalistolle ja nouse siltä sohvalta. Lataa Tinder ja swaippaile ihan huviksesi, vaikket mitään sieltä etsisikään. Juo pullo viiniä, mutta älä tee sitä yksin. Älä tekstaa eksällesi humalassa – oikeastaan parempi olisi, jos et hetkeen tekstaisi hänelle ollenkaan. Ota yhteyttä kaikkiin niihin ihmisiin, joita et ehtinyt nähdä parisuhteesi aikana. Tee asioita, keskity itseesi ja kaikkiin ihaniin tyyppeihin ympärilläsi. Puhu erosta ystäviesi kanssa. Usko heitä, kun he sanovat, että ansaitset parempaa ja meressä on kuumia kultakaloja sinullekin. Prosessi on vain pakko käydä läpi, ja se on nopeampaa, kun et yritä kieltää tuntemuksiasi ja sulkeudu itseesi. Pidä katse edessäpäin. Takana ei ole mitään, mitä enää tarvitsisit.

Missä lienee vika, että vanhojen ystävieni seura ärsyttää minua tällä hetkellä suunnattomasti, vaikken koe mitään dramaattista tai käänteentekevää välillämme tapahtuneen?

Ymmälläni olen

Olisi mielenkiintoista kuulla, miten olette ystävienne kanssa alun perin tutustuneet ja millaisia elämäntilanteenne ovat nyt. Vanhoja ystäviä ei kannata kokonaan unohtaa, mutta joskus elämäntilanteet vain muuttuvat kovin erilaisiksi ja uudet ystävät sopivat niihin paremmin kuin alakouluvuosien Call of Duty -kaverit. Elämä muovaa persoonallisuutta ja mieltymyksiä tiettyyn suuntaan etenkin nuorena ja nuorena aikuisena. On mahdollista, että olette kasvaneet erilleen.  Tämänhän ei tietenkään tarvitse olla lopullista – voi olla, että olet nyt vain oman elämäsi ja kasvusi kanssa sellaisessa vaiheessa, että vanhat ystävät ja heidän tapansa ja juttunsa pännivät. Tähän ei tarvita mitään erityistä konfliktia, saatat vain olla itse nykyään sellaisessa tilanteessa, että kaipaat ympärillesi erilaisia ihmisiä. Voi olla, että yläkouluikäisenä teitä yhdistänyt Backstreet Boysin fanitus tai myöhäismurrosiän pussibreezerireissut eivät enää sido teitä yhteen tarpeeksi.

Joskus ihmissuhteiden on hyvä antaa vähän levätä. Ehkäpä ystävyytenne lämpenee vielä tulevaisuudessa, mutta eihän ystävyyttä voi pakottaa. En suosittele tuikkaamaan siltoja tuleen, mutta ehkä voisit ottaa hieman etäisyyttä ihmisiin, jotka ärsyttävät sinua. Ärsytys saattaa vähentyä, kun näet vanhoja ystäviäsi hieman harvemmin.

Talossa

TEKSTI SIIRI RANTANEN

Anna alkoi hiljalleen heräillä syvästä unesta. Hänen oli äärimmäisen mukava olla peiton alla lämpimässä, joten hän vain piti silmiään visusti kiinni ja käänsi kylkeä nauttien mukavuuden tunteesta. Samassa hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän ponkaisi istumaan sydän tykyttäen. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa, että hän olisi mennyt nukkumaan. Hän oli lähtenyt metsään ottamaan valokuvia. Se oli viimeinen asia, jonka hän muisti. Hänen ei kuuluisi olla nukkumassa…

                     

Anna katseli ympärilleen. Hän ei tunnistanut tätä paikkaa. Hän makasi valkoisissa lakanoissa valkoisella vuoteella, joka ei ollut hänen. Kirkas lamppu valaisi häntä ympäröivää huonetta, joka oli sotkuinen. Vaatteita, jotka eivät edustaneet Annalle tyypillistä tyyliä, lojui pitkin lattiaa. Valkoiseksi maalattu meikkipöytä oli täydellisessä epäjärjestyksessä ja huoneen ainoa tuoli oli kumossa lattialla. Annan sydän jyskytti edelleen. Missä hän oli? Hän ei uskaltanut liikkua. Hitaasti hänen sykkeensä alkoi kuitenkin rauhoittua. Talosta ei tuntunut kuuluvan ääniä, ei pienintäkään merkkiä, että talossa olisi hänen lisäkseen joku muu. Anna nousi ylös ja suuntasi huoneen ikkunalle. Hän kiskaisi verhot sivuun, mutta ei nähnyt ulkona muuta kuin mustaa. Oliko muka vielä yö? Anna ajatteli, että ikkunan näkymässä oli jotain outoa. Edes yö ei olisi voinut olla noin pikimusta. Peläten, että talossa kuitenkin olisi joku, joka oli vain nukkumassa, Anna kulki hiljaa kokovartalopeilille. Hän nappasi varovasti sitä peittävän kankaan sivuun ja katsoi itseään uskomatta silmiään. Hän oli jo heti alkuun pistänyt merkille, että hänellä oli yllään yöpuku, jollaista hän ei olisi vapaaehtoisesti pukenut ylleen. Ulkopuolinen olisi kuvannut Annan näyttävän houkuttelevan nätille se yllään, mutta Anna halusi vain saada sen mahdollisimman pian pois yltään. Hän yritti etsiä omia vaatteitaan makuuhuoneen sotkun keskeltä, mutta ei onnistunut löytämään niitä. Huokaisten hän avasi vaatekaapin ja yritti valita sieltä edes jotenkin siedettävän asukokonaisuuden.

                     

Anna lähti hiipimään ulos makuuhuoneestaan. Käytävä oli pimeä, mutta makuuhuoneesta loistava valo kantoi kuitenkin sen verran, että Anna onnistui huomaamaan rappuset. Hän oli siis yläkerrassa. Varovasti eteenpäin hiipien Anna laskeutui rappusia ja rukoili, ettei talon oikea omistaja huomaisi häntä. Alakerrassa Anna huomasi toisessa huoneessa loistavan valon. Se valaisi siistin eteisen. Anna pelkäsi tosissaan. Valaistusta huoneesta ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä, eikä mikään myöskään osoittanut minkäänlaista liikettä, joten Anna rohkaisi mielensä ja hiipi eteiseen ja pyrähti sitten juosten ulko-ovelle vain ja ainoastaan huomatakseen, että se ei auennut. Hän ei millään saanut sitä auki. Kukaan ei kuitenkaan ollut huomannut häntä. Talo oli aivan yhtä hiljainen kuin ennenkin. Anna lähti varovasti toiseen huoneeseen poispäin valosta. Huone osoittautui keittiöksi. Anna totutteli hetken hämärään, sillä valaistun huoneen valo hädin tuskin riitti karkottamaan kaiken verhoavaa pimeyttä, joka muuten tuntui vallitsevalta tilalta. Annan onnistui jotenkuten erottaa ikkunan. Hän meni sen luokse ja kokeili, saisiko sen auki. Ikkuna pysyi aivan yhtä itsepäisesti kiinni kuin ulko-ovikin. Anna etsi jotain, millä saattaisi saada ikkunan rikki. Mutta ikkuna ei suostunut edes rikkoutumaan. Anna pelkäsi tällä kertaa kiinnittäneensä jonkun huomion, mutta talo oli edelleen yhtä hiljainen kuin aikaisemminkin. Paniikki alkoi vallata tilaa. Anna juoksi jälleen ulko-ovelle ja yritti vielä saada sen auki, mutta se oli turhaa. Anna tajusi, ettei hänellä ollut mitään keinoa päästä pois tästä talosta. Hän oli siellä vankina. Kyyneleet alkoivat virrata Annan poskilla ja hän lysähti selkä ovea vasten istumaan. Epätoivo, epävarmuus ja pelko eivät antaneet millekään muulle tilaa.

                     

Anna ei tiennyt, kuinka kauan oikein istui siinä ovea vasten. Se ainakin tuntui ikuisuudelta. Hän ei ollut halunnut tai pelolta pystynyt liikkumaan. Hän ei tiennyt, missä oli tai kuka hänet tähän paikkaan oli tuonut. Hän vain istui ja odotti. Ja odotti. Ja odotti. Ja odotti. Hän taisi jopa nukahtaa muutaman kerran. Jos joku olisi sanonut hänelle, että hän oli istunut siinä useampia päiviä, Anna olisi uskonut sen. Lopulta Annaan alkoi kuitenkin hiipiä tunne, että mikään ei muuttuisi. Kukaan ei olisi tulossa alakertaan. Häneen alkoi hiipiä tunne, että hän saattaisi olla talossa yksin. Tärisevin jaloin Anna nousi viimein ylös ja päätti ottaa asiasta selvää. Varovasti hän hiipi valaistulle huoneelle ja huomasi, että se tosiaan oli tyhjä. Pölyisessä olohuoneessa ei ollut ketään. Anna lähti yläkertaan, ja huomasi, että makuuhuoneen lisäksi siellä oli kirjastohuone – sekin pölyinen ja hiljainen kuin siellä ei olisi pitkään aikaan käynyt ketään. Vielä yhden oven takaa löytyi vanhat rappuset vintille. Anna oli kuin olikin yksin.

                     

Aika kului hitaasti. Anna yritti vielä monen monta kertaa löytää keinon päästä pois talosta, mutta mikään ei onnistunut. Hyväksyttyään sen, ettei hän pääsisi pois talosta, Anna ei tiennyt, mitä tehdä. Pitkään hän vain oli tekemättä yhtään mitään. Usein hän vain istui eteisessä, sillä se tuntui ainoalta oikeasti siistiltä ja miellyttävältä paikalta koko talossa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Anna kuitenkin päätti alkaa myös tehdä jotain. Jos hän kerran oli jumissa tässä talossa, hän voisi aivan yhtä hyvin alkaa tehdä siitä edes hieman kotoisamman. Se olikin piste, jossa kaikki alkoi muuttua oudoksi.

                     

Anna ei ollut aluksi kiinnittänyt huomiota talon yksityiskohtiin, mutta aloittaessaan talon siivoamisen, hän alkoi huomata, että talossa oli jotain hyvin omituista. Ensinnäkin olohuoneen kuvakehykset. Niissä olevat kuvat olivat kuvia hänelle läheisistä ihmisistä. Seiniä koristavat taideteokset puolestaan kuvastivat hänelle tärkeitä paikkoja. Eteisessä puolestaan oli liitutaulu, ja liitutaululla puolestaan luki teksti, jonka hänen perheensä oli kirjoittanut korttiin, jonka he olivat antaneet hänelle yhdessä lahjakameran kanssa. ”Maailma on kaunis, ja sinä jos joku osaat todistaa sen!” Aluksi tämän tyyppiset viittaukset hänen elämäänsä pelästyttivät Annan, mutta hän tottui niihin hitaasti. Ajan kuluessa Anna melkein pelkäsi menettävänsä järkensä, mutta kun vielä sitäkin pidempi aika kului, alkoi Anna uskoa, ettei sillä ollut niin väliä. Kukaan ei selvästikään ollut kiinnostunut siitä, että hän oli jumissa tässä talossa. Anna uskoi, että jos joku olisi ollut, tämä olisi jo tullut katsomaan häntä. Aikaa oli kulunut jo niin paljon. Anna antoi siis itselleen luvan olla välittämättä siitä, miten outo tämä talo oli, ja antoi itselleen luvan myös uskoa, että se oli lumottu. Hän sentään oli saanut siitä itselleen kelpaavia todisteita.

                     

Ensinnäkin oli se kerta, kun hän oli viimein päättänyt ryhtyä siivoamaan kirjastoa. Anna ainakin uskoi, että oli siinä vaiheessa ollut jo viikkoja jumissa talossa. Siinä vaiheessa häntä ei enää hätkähdyttänyt, että kirjaston valokuva-albumit olivat täynnä kuvia hänen elämästään. Anna katseli niitä kuvia ja antoi muistojen virrata. Osa kuvista oli hyvinkin selkeitä ja toivat Annalle mieleen ne ajat, jolloin hän oli ollut sairaalloisen masentunut. Anna selaili kuvia, jotka olivat hänen elämästään hänen päästyään masennuksen yli, mutta nekään eivät kuvastaneet hänen olleen onnellinen.

”Milloin minä viimeksi todella olin onnellinen?” Anna sanoi ääneen, ja silloin eräs valokuva-albumi putosi lattialle. Anna nosti sen käsiinsä ja avasi sen. Valokuva-albumi itse asiassa antoi vastauksen hänen kysymykseensä. Se kuvasti aikaa, jolloin hän oli todella ollut onnellinen. Toisekseen oli eteisen liitutaulu. Sen teksti muuttui aina välillä, mikä oli aluksi pelästyttänyt Annan, mutta ajan myötä hän oli tottunut siihen. Ja entä sitten ikkunat? Oli jotenkin luonnotonta, että mikään ei saanut niitä särkymään, saati että missään vaiheessa taloa ympäröivä mustuus ei kaikonnut. Ikkunoista näkyi aina sama pikimusta näkymä. Anna onnistui myös löytämään kellarin, jonka ruokavarasto oli valtava.

                     

Anna olisi voinut vannoa olleensa jumissa talossa kuukausia (Hän viihtyi nykyään parhaiten kirjastossa oman elämänsä parissa), kunnes hän viimein otti urakakseen siivota vintin. Se olikin urakoista suurin ja vei Annalta hirveästi aikaa. Kun hän viimein sai viimeisen tavaran siellä paikalleen, hän koki ensimmäistä kertaa uupumusta. Se uupumus oli erilaisempaa, kuin mitä hän oli missään vaiheessa sitä ennen kokenut. Uupumuksen kanssa vyöryi hänen ylitseen heikotus, ja hän lyyhistyi lattialle tiedottomana

                     

Jälleen kerran Anna heräsi sängyssä, joka ei ollut hänen. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin tiesi, missä oli. Sairaalan vuoteen vieressä hänen äitinsä istui tuolissa väsyneen näköisenä. Hänen silmiinsä ilmestyi loiste hänen huomatessaan Annan olevan hereillä.

”Mitä oikein tapahtui?” Anna sanoi heikolla äänellä.

”Olit ottamassa kuvia lähimetsässä, kun sinulle sattui onnettomuus. Jostain syystä sinä putosit kallion reunalta ja löit pääsi”, Annan äiti selitti.

Anna ymmärsi silloin. Koko juttu talosta oli ollut vain unta. Kamalaa unta. Mutta samalla se ei ollut. Anna tuntui kuin muuttuneensa. Talo oli pakottanut hänet läpikäymään hänen elämänsä ja kohtamaan oman itsensä, ja Annasta tuntui kuin samalla kun hän oli siivonnut talon, hän oli saanut itsestään otteen. Oli kuin kaikki olisi hyvässä järjestyksessä ja hän olisi ihmisenä muuttunut.

Muutama sananen elokuvista

TEKSTI JA KUVA ANNI HACKLIN

”Onks siulla jotain harrastuksii?”

Uuteen ihmiseen tutustuessa tätä udellaan perustietojen lisäksi usein vain utelemisen vuoksi tai täyttämään kiusallista hiljaisuutta, mutta monesti kysymykseen liittyy kiinnostus siitä, että onkohan tuolla toisella samanlaisia kiinnostuksenkohteita kuin minulla. Toisestahan voi saada vaikka lenkkikaverin tai bändiseuraa. Tai ehkä sillä on koira ja meidän koirat voivat olla kavereita.

Usein moiseen kysymykseen tuleekin seliteltyä, että harrastan musiikkihommia ja joogaa. Tulee tavallaan kerrottua ne tekemiset, jotka kuulostavat oikeilta harrastuksilta ja tuovat lisäarvoa vapaa-ajalleni. Kun viereen tupsahtaa tyyppi, joka piirtää tai maalaa, alkaa oma elokuvien katselu yhtäkkiä kuulostaa sohvineen ja sipseineen joltain muulta kuin harrastukselta. Mieluummin siis totean, että soitan poikkihuilua.

Juurikin tuo elokuvien katsominen tulee yleensä esille ylimääräisenä puuhailuna, joka kerrotaan vapaa-ajan tyhjiä hetkiä täyttävänä tekemisenä. Aiheesta saa myös helposti jotain puhuttavaa, koska kyllähän kaikki katsovat elokuvia. Edes joskus. Oman elämänsä elokuvaharrastajat aloittavat usein mielellään pidempiä keskusteluja aiheesta, mutta koko yritys voi kuolla saman tien toisen sanoessa, että katsoi viime viikolla elokuvan, josta ei kuitenkaan muista mitään. Tai kertoo viime vuonna käyneensä elokuvateatterissa katsomassa La La Landin ja sitä ennen vuonna 2009 Avatarin.

Me oman elämämme elokuvaharrastajat lähestymme jokainen elokuvia tavallamme. Minulle elokuvien harrastaminen tarkoittaa sitä, että tutustun mielelläni tuleviin elokuviin ja selvitän, mistä elokuvassa on kyse, kuka sen ohjaa, kuka siihen säveltää ja ketä siinä näyttelee. Se tarkoittaa sitä, että käytän viimeiset roposet elokuvateatteriin, koska siellä pyörii vuosia odottamani elokuva ja haluan kokea sen nimenomaan teatteriympäristössä. Se tarkoittaa sitä, että teattereiden uusin tekniikka jännittää. Ja sitä, että elokuvat analysoidaan pilkkua viilaten viimeiseen hituseen asti niin, että omat aivot voisivat syttyä spontaanisti tuleen.

Tämä tarve ylianalysoida elokuvia ei ole tietenkään kaikkien mieleen. Monille elokuvat ovat viihteen muoto, jota on mukava kuluttaa ajattelematta sitä sen enempää. Minun mielestäni elokuva taas menee hukkaan, jos sitä ei analysoi. Ja tarkoitan nyt nimenomaan muunkin kuin näyttelijöiden ulkonäön tai vastanäyttelijöiden kemian analysointia. Tarkoitan esimerkiksi sitä, kuinka erilaiset kohtaukset on rakennettu erilaisten kuvakulmien ja muiden asettelujen avulla. Tarkoitan elokuvan musiikin ja äänimaailman analysointia suhteessa kohtauksiin ja elokuvan aiheeseen. Tarkoitan juonen kulun ja kiinnostavuuden analysointia ja sitä, kun elokuvasta löytää epäsuoria vihjeitä ja erilaisia taktisia keinoja, joilla viitataan johonkin muualle. Tarkoitan hahmojen analysointia monista näkökulmista, kuinka he kehittyvät ja millä keinoin.

Kävin hiljattain elokuvateatterissa katsomassa elokuvan First Man. Elämänkerralliset draamaelokuvat eivät useinkaan ole ensimmäinen valintani, mutta avaruuteen sijoittuvat elokuvat vetävät minua yleisesti puoleensa. First Man -elokuvassa kuvataankin Neil Armstrongin matka ensimmäisenä miehenä kuuhun, joten avaruuden voi olettaa olevan elokuvassa jossain osassa.

"Avaruusaiheinen elokuva" tuonee monelle ensimmäisenä mieleen Star Warsit, Alienit ja Guardians of the Galaxyt. Itse pitäisin näitä kuitenkin hyvinä scifipohjaisina toimintapläjäyksinä ja itse puhuessani "avaruusaiheisista elokuvista" tarkoitan enemmänkin Interstellarin ja Gravityn kaltaisia scififiilistelyjä, joissa avaruudella on muutakin merkitystä kuin olemalla se paikka, jossa satutaan sinkoilemaan tällä kertaa.

Näissä molemmissa ”avaruusaiheisissa elokuvissa” pidetään huolta siitä, että avaruutta ja sen loppumattomuutta kuvataan monin keinoin. Molempien elokuvien äänimaailma kuvastaa syvyyttä ja tuntematonta ja esimerkiksi Interstellarin teemakappaleesta tulee mieleen se tilanne, kun tuijotat avaruuteen, etkä voi ymmärtää sen kokoa. Gravityssä taas esitetään avaruuden suuruutta ja tyhjyyttä erittäin matalilla äänillä ja tuodaan monessakin kohtaa katsojalle tunne siitä, että on vaikea saada henkeä.

First Man keskittyy edetessään nimenomaan siihen, kuinka historian aikana näiden tiettyjen ihmisten pyrkimys on ollut päästä kuuhun. Elokuvassa kuvataan paljon sen aikaista arkea jopa hieman retrolla kuvanlaadulla ja esitetään maltillisesti näyteltynä oikeita historian tapahtumia. Kuitenkin poiketen näistä muista "avaruusaiheisista elokuvista" on First Manissa keskitetty kuvaamaan ihmisen avaruuden rinnalla korostuvan pienuuden sijasta tilannetta itse ohjaamon sisällä. Elokuvassa kuvataan paljon hahmojen kasvoja ja ohjaamon muita tilanteita jopa hieman liian läheltä ja painotetaan äänimaailman suhteen hahmojen hengitystä, erilaisia natinoita ja muita metallin rasituksessa päästämiä ääniä. Näin katsojalle saadaan aikaan tuo samainen ahdistuksen tunne, joka äärettömän avaruuden suoralla kuvaamisella myös kehitetään.

Monissa "avaruusaiheisissa elokuvissa" musiikit ovatkin hyvin leveitä ja tummia painottamaan avaruuden loputtomuutta ja tämän vastapainona on usein jotain melodista ja lähes mahtipontista kuvaamaan elämän ihmeellisyyttä. Esimerkiksi elokuvissa Avatar ja Prometheus avaruutta ja sieltä löytynyttä elämää kuvataan hyvin perinteisesti yhdistämällä tuota syvyyttä ja mahtipontisuutta, tummuutta ja kirkkaita ääniä, ja vain vokaaleita laulava naiskuoro painottaa ihmetyksen tunnetta. Elokuvassa Arrival taas päähenkilön ensikontaktia maapallon ulkopuolisten olentojen kanssa kuvataan todella matalilla, narisevilla ja viipyilevillä äänillä, jotka yhdistettynä itse kohtauksen taitavaan asetteluun tekevät tunnelmasta jopa uhkaavan.

First Man-elokuvassa jännityksen laantuessa ja avaruuden muuttuessa hetkellisesti uhkan sijaan ihmeelliseksi tuntemattomaksi, on musiikeiksi valikoitunut näistä kaikista esimerkeistä poiketen hyvin melodinen, hieman melankolinen harpulla esitetty kappale. Kyseisestä kappaleesta voi tulla jopa mieleen La La Landin tunnetuin biisi City of Stars. Sitten päästäänkin pohtimaan, että onko First Manin kappalevalinta tehty tietoisesti, vai johtuuko se vain siitä, että säveltäjä on tehnyt molemmat yllämainitut elokuvat ja käyttänyt samoja teemoja molemmissa.

No mutta joka tapauksessa. Olit sitten se elokuvan katsoja, joka kiinnittää huomiota vain Ryan Goslingin ulkonäköön, tai se katsoja, joka pitää elokuvan jälkeen liian pitkiä monologeja, tai se raukka, joka joutuu noita monologeja kuuntelemaan, suosittelen joskus elokuvien ylianalysointia. Sen avulla elokuvakokemukseen tulee aivan uusia sfäärejä ja kun näitä sfäärejä on edes kerran löytänyt, voi tehdä valintoja oman katselutyylin jatkon suhteen. Ylianalysointi kun voi olla joko paras tai pahin harrastus.

LUKUVUOSI LOPUSSA

Ensimmäinen lukuvuoteni yliopistossa lähestyy loppuaan. Fuksivuoteni on ollut mahtava. Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin ja lukuisista tapahtumista on jäänyt paljon hauskoja muistoja. Opinnotkin ovat sujuneet sivussa suhteellisen mukavasti.

Kevät on ollut kiireinen. Täky on monien muiden tapahtumien lisäksi järjestänyt vuosijuhlia ja kokoustanut ahkerasti. Kiireestä huolimatta kaikki on sujunut mallikkaasti. Vuosijuhlat olivat mieleenpainuvat ja sitseistä muistikuvat ovat hieman sekalaisia, mikä tarkoittaa sitä, että nekin ovat onnistuneet täydellisesti.

Muutaman tentin jälkeen minua odottaa pari päivää vapaata ennen kesätöiden alkua. Kesä on ihmisen parasta aikaa, mutta lukuvuosi oli niin mahtava, että tuskin maltan odottaa syksyä. Itäkynä toivottaa hyvää kesää kaikille lukijoilleen!

Teksti: Kasper Kärkkäinen

PUHEENJOHTAJAN TERVEHDYS

Toukokuu on sitä aikaa, kun yliopiston käytävät yhtäkkiä tyhjenevät ja kampuksen opiskelijat kirmaavat kesälomalle. Jotkut lomalle, jotkut töihin. Sitten on niitä, jotka vasta silloin aloittelevat viimeisiä kurssejaan ja jatkavat opiskelua kesälläkin. Kävelin hetki sitten yliopistolla ja totesin kesän alkaneeksi: Aurinko paistoi, käytävät loistivat tyhjyyttään ja Carelian ruokajono oli lyhyempi kuin aikoihin.

Täkyn ja erityisesti sen hallituksen kevät on ollut yhtä kiireinen kuin aiemmin ennustelinkin. Saimme arvoisemme vuosijuhlat, mutta pelkästään siihenhän emme tyytyneet: Vujukiireiden lisäksi olemme ehtineet esimerkiksi sitsata, osmata, ommella haalarimerkkejä, kuunnella erinäisiä radiolähetyksiä sekä viettää vappua perinteisin menoin ja pitkän kaavan mukaan. Eipähän ole ainakaan tekeminen loppunut kesken, mutta hurjan kivaa meillä kyllä on ollut! Hallituskin on vihdoin päässyt pienelle kesälomalle, mutta tätä iloa ei kovin kauan kestä, sillä syksylle on niin paljon suunnitelmia, että valmistelut on aloitettava jo hyvissä ajoin. Vaikka kevään kiireiden helpottuminen onkin aika lohduttavaa, en silti malttaisi millään odottaa kaikkea sitä, mikä ensi syksynä meitä odottaa.

Huippua kesää kaikille täkyläisille, miten ikinä kesänne vietättekään! Nauttikaa ihan jokaisesta auringonsäteestä ja kerätkää niistä kaikki mahdollinen energia tulevan syksyn haasteisiin.

Teksti: Inka, Täkyn puheenjohtaja

KAS ON TÄKY MERELLE LÄHTENYT

”Tuun ihan kohta, en varmaan paljoo myöhästy.”

Oli perjantaiaamu, ja täkyläiset olivat virkeämpiä kuin koskaan yhdelläkään aamuluennolla. Sadalta vuodelta tuntunut neljä kuukautta edellisestä Osmasta oli kulunut, ja vihdoin joensuulaisten autojen nokat kääntyivät kohti Tamperetta ja Seitsemän meren Osmaa. Kukin kyyti lähti hieman eri aikoihin roadtripilleen, ja yllättävää kyllä, ruutukaavalta startannut Bilevolvo oli loppujen lopuksi jopa aikataulustaan edellä. Ahkerimmat osmaajat olivat heränneet aamulla askartelemaan M/S Venelalle kontaktimuovipinnoitetta, ja ensimmäiset vastoinkäymiset koettiinkin siis jo hyvissä ajoin, kun muovi loppui kesken eikä uljaan pahvilaatikkolaivan selviytymismahdollisuuksiin täysin uskottu. Onneksi kaikista koettelemuksista on Osmassa tapana selvitä, ja niin myös tästä.

Täkyläiset Tampereella.

Osma-tunnelma oli katossa jo Bilevolvon kääntyessä yliopiston kulmalta kohti pysähdyspaikkaamme Jyväskylää. Tässä kohtaa voisi mainita musiikkikattauksemme parhaat palat, mutta jätämme sen tällä kertaa tekemättä, sillä Bilevolvon tunnelmaa ei voi kuvailla vaan se pitää kokea. Jyväskylässä saimme seuraksemme autollisen oululaisia, ja tortilla-aterioiden jälkeen jatkoimme matkaa kohti Tamperetta, jossa ajaminen osoittautuikin yhdeksi kaaokseksi. Bilevolvomme kuski totesi, ettei tamperelaisilla ollut kovin hyvää käsitystä liikennesäännöistä tai varsinkaan niiden noudattamisesta, joten ruuhka-aikaan eteenpäin pääseminen saati sitten parkkipaikan löytäminen osoittautui haasteelliseksi. Kuten aina kaikesta, tästäkin selvittiin, ja ehdimme paikalle jopa ennen aloitusluennon päättymistä.

Perjantain illanviettopaikka, Messukylän työväentalo, löytyi huomattavasti helpommin kuin yliopiston parkkipaikka. Ilta menikin pitsaa syödessä, muiden fennistien kanssa keskustellessa ja kauniin sinistä boolia juodessa. Illan aikana käytiin paljon jännittäviä keskusteluita, mieleenpainuvimpina varmasti ne, kun eräs täkyläinen ja sumalainen kehuivat vuorotellen järjestöjen puheenjohtajien ulkonäköä. Keskustelut päättyivät muun muassa päiden kolahteluun ja harmillisesti illanvieton loppumiseen, mutta kaikki halukkaat pääsivät onneksi jatkamaan matkaansa muuallekin kuin majapaikkoihin.

Lauantaiaamu alkoi perinteisesti ruokakriiseilyllä. Kaikki täkyläiset saapuivat yliopistolle melkein ajoissa, ja Täky Jahtiklubben oli valmiina lähtöön. Suomenruotsalaiset purjehtijamme rapu(lo)ineen ja aaltoineen selvisivät tyrskyistä ja saivat pelastettua merihädässä olleen täkyläisen joka rastilla aina vain paremmin. Tuoreimmat miehistömme jäsenet näyttivät esimerkkiä varsinkin alkoholipitoisten juomien nauttimista vaativissa tehtävissä, eikä heittäytymiskykyisistä merimiehistä ollut paatissamme pulaa.  Myös M/S Venela selvisi turnauksesta kunnialla kelluen juuri ja juuri aarteen luoksi, mutta lopulta alus haaksirikkoutui ja se hylättiin äärimmäisen pakon edessä roskalavalle.

Sitsit järjestettiin samassa paikassa kuin perjantain illanviettokin. Ne etenivät oikein perinteiseen malliin, ja illan aikana kuultiinkin paljon loistavia puheita ja laulettiin vielä hienompia lauluja. Mainittakoon esimerkiksi se, että laulutiimimme vujuille sanoittama Humanisti hunningolla sai ensiesityksensä juuri näillä sitseillä samalla, kun muut järjestöt onnittelivat 45-vuotiasta Täkyä.

Vaikka sitsit meinasivatkin loppua kohden hieman karata käsistä, fennistilauma hiljentyi kuuntelemaan illan kohokohtaa eli turnauksen voittajan julkistamista. Tällä kertaa emme onnistuneet esiintymään tarpeeksi lahjakkaasti, ja olimmekin pieneksi pettymykseksi yksiä turnauksen häviäjistä. Onneksi näin kävi myös pöytäseurueemme siulalaisille, joten avuliaina joimme heidän kanssaan siulanväristä boolia yhteiseen suruumme. Suru kuitenkin oli vain hetkellistä, ja puhdas onni ja ylpeys Sanen voitosta valtasi mielemme. Näin oli hyvä.

Sitsien jatkot pidettiin Doriksessa, johon suuntasimme yhdessä bussilla. Bussi oli niin täynnä fennistejä, ettei yhteinen ilomme voinut olla välittymättä muille matkustajille. Matkasta osalla on muistikuvia, joillain ei minkäänlaisia. Baarissa tapahtui paljon erinäisiä asioita. Osa päätyi majapaikkoihinsa helposti, kun taas osa seikkaili tamperelaisten ohjeistamana väärällä bussilla ympäri Hervantaa vielä lähempänä aamukuutta. Kaikkien onneksi myös he löysivät perille, sillä Bilevolvon lähtö olisi saattanut muussa tapauksessa suuresti vaarantua.

Sunnuntaina kotimatka alkoi menomatkasta poiketen hieman aikataulusta jäljessä. Tästä emme kuitenkaan välittäneet, sillä syy tähän oli loistava kotzone-aamiaisemme. Paluumatka oli vähintäänkin yhtä loistava, vaikka jo hyvin pian bilevolvolaiset päätyivätkin soittelemaan jo legendaarisia puheluitaan matkan aikana. Paljastui myös, etteivät kaikki olleet maistaneet töhnämunia, joten tämäkin vääryys luonnollisesti korjattiin. Kaikki täkyläiset selvisivät kotiin vielä saman vuorokauden puolella, vaikka jokaisen olo olikin hyvin postosmaattinen.

Kun täkyläisiltä kysyy, miten Osma nyt sitten meni, varmaan yksikään ei jätä mainitsematta saamaansa Osma-ruttoa ja sitä, kuinka makasi sängyn pohjalla seuraavan viikon tai vähintäänkin yski keuhkonsa pihalle. Pisimmän ruttotaudin palkinnon voitti tällä kertaa eräs täkyläinen, joka pääsi taudistaan eroon vasta neljännen viikon jälkeen. Niin se taitaa olla, että Osma jättää aina jäljen, eivätkä ne jäljet ole aina pelkkiä mustelmia.

On varmaan sanomattakin selvää, että Bilevolvon kiillotus Oulun Osmaa varten on jo alkanut ja myös soittolistan päivittäminen käynnistynee hyvin pian. Osma on fennistin parasta aikaa!

Teksti: Bilevolvon etupenkki

TÄKY TÄYTTI 45 VUOTTA

Huhtikuun 14. oli suuri päivä, sillä silloin juhlittiin 45-vuotiasta Täkyä. Koko kevään kestäneet valmistelut saavuttivat kliimaksinsa Ravintola Louhessa, jonne kerääntyi sievoinen sakki kimaltavaa juhlakansaa aina vieraista kaupungeista saakka. Ilta alkoi tervehdystilaisuudella, jossa hallituksen kauniit ja rohkeat pääsivät pönöttämään salin eteen kuuntelemaan onnittelupuheita, joilla kutsuvieraat saattoivat muistaa kunnioitettavan iän saavuttanutta ainejärjestöämme.

Täkyn puheenjohtaja Inka Räsänen piti juhlallisen puheen.

Täky vastaanotti toinen toistaan hienompia lahjoja. Suomen kielen oppiaine oli hankkinut Täkylle Botanialta oman kivilaatan, johon on mahdollista kaiverruttaa jokin galakseja räjäyttävä värssy. Kuulostaa samanaikaisesti sekä uhalta että mahdollisuudelta. Kiven lisäksi Täkyä muistettiin aineettomin hyväntekeväisyyslahjoin. Vastaanotimme myös Jaloviinaa ja Gambinaa, joista jälkimmäisen hienoudesta vuosijuhlakaronkkaan sitä nauttimaan kokoontuneet henkilöt eivät ole täysin varmoja.

Onnistunutta iltaa täydensivät makunystyröitä hyväilevä menu, Täkyn kaapin luurankoja valaisseet puheet, hassunhauskat vuosijuhlille varta vasten sanoitetut yhteislaulut, kiperä tietovisa ja Joy-kuoron silmiä kostuttaneet lauluesitykset. Täkyläisten kurkkuja kostuttaneet nimenomaan näihin pirskeisiin suunnitellut Sininen 45 -drinkit pitivät huolen siitä, että parketti täyttyi tanssin pyörteisiin antautuvasta juhlakansasta illan huipentuessa bändin soitantaan.

Vuosijuhlien jatkot vietettiin Kerubissa, mutta niitten tapahtumat jääköön arvailujen varaan. Juhlat vaativat veronsa, sillä seuraavana päivänä runsain mitoin pitsaa ja sipsejä sisältäneellä silliaamiaisella nähtiin huhujen mukaan varsin väsynyttä porukkaa.

Teksti: Noora Koponen

Kuva: Kasper Garam

JA NIIN KOITTI TAAS VAPPU!

 Sima, donitsit, nakkimerkit ja laulun raikuminen merkitsivät tietenkin sitä, että vietettiin Täkyn vappupreppiä. Kuitenkin oli vaikea uskoa, että huhtikuu oli jo loppusuoralla. Vielä oli muutama haalarimerkki ompelematta, värillinen hiusspray ostamatta ja fuksiradan rasti ideoimatta. Nämä kaikki jäivät hieman viimetippaan, mutta lopulta sitä sai itsensä valmiiksi vappuaattoa varten.

                     

Sää todella hemmotteli fuksirataan ja kostajaisiin osallistuneita. Fuksiradalla valvoin rastia, jolla fuksit pääsivät esittelemään lyyrikon taitojaan. Oli ilo seurata erittäin hyviä suorituksia! Carelian yläkerrassa muistot omasta fuksiradasta sekä toisten opiskelijoiden kertomukset omista kokemuksistansa pyöri valtoimenaan mielessä, ja toivon, että tämä fuksirata antoi fukseillemme kokemuksen, jota he hymyillen muistelevat tulevina vuosinaan. Kostajaiset ainakin antoivat minulle sellaisen kokemuksen. Fuksimme olivat todella laittaneet parastaan pistäessään meidät pienessä hiprakassa intoilevat vanhemmat opiskelijat kokemaan kaiken heidän fuksivuona kärsimänsä nöyryytyksen. Heidän rastinsa olivat erinomaisia! Löytyi niin kaurapuuroon kätkettyjen aarteiden metsästystä, estehyppelyä, kananmunan heittelyä kuin stillkuvien kehittelyä sekä esityksen rakentamistakin.

                     

Tänäkin vuonna pidettiin kiinni vuosia säilyneestä alkukivien lakituksen perinteestä, johon kuuluvat alkukiven lakitus, puhe sekä Meelelahutuslaulu. Skumppaa lasissa asetuimme perinteisen sähläävästi paikallemme vappukulkueeseen ja suuntasimme kohti Ilosaarta, jonne pääsimme viettämään piknikkiä. Musiikin raikuessa ja juomien vähetessä oli hauskaa tanssia, rupatella ystävien kanssa ja syödä naposteltavia.

                     

Ilosaaren piknikin jälkeen olikin sitten hyvä auttaa nopeasti vappuleijonaa metsästävää siskoani ja sitten siirtyä opiskelutovereiden ja kavereiden kämpille. Kaveriporukan kanssa ehdimme kuunnella musiikkia, syödä ja majailla kahdella asunnolla ennen kuin voimat ja into taas riittivät ulkona käyskentelyyn. Aivan samoin kuin edellisenä vuonna ajauduimme Kerubin toivottoman pitkään jonoon, josta päätin siirtyä omaan kotiin ennen kuin jono oli ehtinyt edetä juuri lainkaan.

                     

Vappupäivä oli viileä. Oli hyvä, että olin tajunnut laittaa lämpimän paidan kevättakkini alle, sillä napakka tuuli vei mennessään auringonpaisteen tuoman lämmön. Pari tuntia jaksoimme kuitenkin kavereiden kanssa keskustassa kuljeksia. Katsastimme myyntikojuja, nappasimme ruokaa ja istahdimme hetkeksi vielä Ilosaareen syömään ja kuuntelemaan musiikkia.

                     

Edellisenä vuonna elämäni ensimmäinen opiskelijavappu antoi minulle paljon, eikä tämä vappu todellakaan jäänyt kakkoseksi. Toivottavasti ensi vuonna laulu raikaa yhtä hienosti ja sää hemmottelisi meitä. Joensuun opiskelijavappu täkyläisenä on elämys, jonka ehdottomasti haluaa kokea uudelleen ja uudelleen. 

Teksti: Siiri Rantanen
Kuvat: Sohvi Pesonen

KEVÄTTÄ ODOTELLESSA

Pakkanen puree Joensuussa. Ulkona jäätyy, sisällä on kylmä ja luennoilla väsyttää. Koulumatkani polkupyörällä Taka-Noljakasta yliopistolle tuntuu joka kerta yhä hyytävämmältä. Kevätlukukausi on siitä huolimatta lähtenyt vauhdilla käyntiin. Tentit tulevat ja menevät, osa kursseista menee läpi ja osa taas ei. Opiskelu on joka tapauksessa kivaa.

Täkyn uusi hallitus aloitti toimikautensa tammikuussa. Tuleva kevät on tärkeä Täkylle, sillä ainejärjestömme täyttää 45 vuotta. Hallitus onkin kiireinen vuosijuhlien valmisteluiden vuoksi. Vuosijuhlien lisäksi täkyläiset seikkailevat keväällä Osmassa ja juhlivat tietenkin vappua. 

Toimin Täkyn hallituksessa Itäkynä-vastaavana tämän vuoden. Vuosijuhlien, Osman ja vapun kommelluksista kerromme blogissamme. Lisäksi luvassa on paljon muuta viihdyttävää tekstiä. Mikäli sinulla on aihe, josta haluaisit kertoa Itäkynässä, ota rohkeasti yhteyttä sähköpostilla osoitteeseen itakyna[at]taky.fi

Teksti: Kasper Kärkkäinen

PUHEENJOHTAJAN TERVEHDYS

Olen aina ollut vähän yllytyshullu. Sen olen jo ehtinyt oppia, etten enää ikinä sano ei koskaan, sillä huomaan päätyväni helposti mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin. Niin kävi nytkin. Vielä vuosi sitten en olisi arvannut kirjoittavani kokouspöytäkirjojen sijaan puheenjohtajan tervehdystä, mutta näin on oikeastaan aika hyvä.

Tämän vuoden alku on ollut lähinnä kokousta toisensa perään. Hallituskausi on startannut vauhdikkaasti: Ahkerat jäsenemme ovat päättäneet tehdä vuoden kohokohdasta, Täkyn vuosijuhlista, täydellisyyttä hipovan ja takuulla ikimuistoisen tapahtuman. Mehän emme mihinkään pieniin pippaloihin tyydy, vaan ohjelmaa on järjestetty koko vuosijuhlaviikolle, eikä järjestelytiimeiltä tekemistä puutu. Liikkuvia osia on paljon, hommaa löytyy jatkuvasti lisää eikä hermojen kiristymiseltä voi välttyä. Ei välttämättä pehmein mahdollinen siirtymä puheenjohtajan tehtäviin.

Kaikesta huolimatta, tai ehkä oikeastaan juuri kaiken tämän vuoksi, odotukseni tälle vuodelle ovat varovaisen korkealla. Vaikka vujut vievätkin suurimman osan ajastamme, olemme ehtineet kehitellä paljon muutakin. Täkyn pääasiallinen tiedotus siirrettiin uudelle Facebook-sivulle, olemme suunnitelleet erilaisia pienempiä tempauksia muiden tapahtumien lisäksi sekä suunnanneet katseitamme vähitellen myös vappua kohti.

Vaikka me hallituksessa miten yritettäisiin ahkeroida, kaikki tuntuisi tosi merkityksettömältä ilman niitä, joita varten tätä kaikkea tehdään. Siispä te loputkin täkyläiset, kaivautukaa talvikoloistanne peittojen alta ja tulkaa yhdessä tekemään tästä huikein vuosi ikinä!

Teksti: Inka, Täkyn puheenjohtaja

FUKSIN MÄRÄT HAALARIT

Vuoden 2017 fuksit yrittivät muodostaa vuosilukua 2017 keskelle Kauppakatua.

Minulla on ollut pitkä koulupäivä, joten olen valmistautunut etukäteen. Muutama haalarimerkki, neula, vähän lankaa, haalarit ja vaatteet odottavat minua huolettomassa kasassa, kun viipotan kotiin hakemaan niitä ennen Bar Playn eteen kiiruhtamista. Ulkona on kylmä, ja meille on sanottu, että pihalla ollaan pari tuntia. Olen jo kyllästynyt palelemaan Joensuun viimassa, joten ängen itseni neljään vaatekerrokseen. Näytän sinihaalariselta pingviiniltä, mutta eipähän ole kylmä. 

Olen tyylikkäästi hieman myöhässä mutta onneksi moni muu on vielä enemmän. Rakastan olla humanisti, ei se elämä niin minuutin päälle ole! Valitamme säästä ja odotamme jännityksellä, miten pääsemme tänään nolaamaan itsemme. 

Ilahdun kuullessani ohjeistuksen. Tehtävänämme on ryhmissä suorittaa tehtäviä listalta, kuvata suorituksemme ja lähettää ne ryhmämme tuutorille arvioitavaksi. Listalla on helpompia tehtäviä, joista saa yhden pisteen, ja haastavampia tehtäviä, joista saa kolme pistettä. En ehkä ole kaikista kilpailuhenkisin ihminen, mutta innostun tehtävistä, joita suorittaessa pitää tehdä kaikenlaista hölmöä. 

Lahjonta on perinteiseen tapaan sallittua, ja pehmittelen tuutoreitamme viinillä. Muodostamme ensin koko fuksiporukan älykkyyden ja vartaloiden voimin vuosiluvun 2017, joka tosin näyttää enemmän epämääräiseltä kasalta. Armolliset tuutorimme kuitenkin kelpuuttavat yrityksen, ja saamme luvan lähteä kartoittamaan pistepottia. Joukkueemme suuntaa ensin lämpimään kauppakeskukseen. Ilmoittaudun innoissani vapaaehtoiseksi juoksemaan liukuportaat väärään suuntaan, ja melkein kaadun. Mietin, olenkohan liian vanha tällaiseen.

Ikäkriisit unohtuvat pian, kun innostumme ryhmäni kanssa tekemään mitä hullumpia tehtäviä. Aloitamme helpommista, mutta ryhmähengen kohotessa alkaa mahdollinen voittokin kutkutella, joten alamme suorittaa enemmän haastavampia kolmen pisteen tehtäviä. Päädyn esimerkiksi kysymään Fortumin myyjältä, josko hän möisi minulle sähkösopimuksen, vaikka asun sillan alla. Nuori miesmyyjä on heti pelissä mukana ja harmittelee, että sähkölinjoja ei taida sillan alle kulkea. Ehkäpä saamme piristettyä hänenkin iltaansa.

Suoritamme kahta tehtävää lukuun ottamatta kaikki haastavat tehtävät ja hyvän joukon helpompiakin. Hulluina meitä varmasti pidettiin – yksi meistä pilkkii keskellä puistoa kovaan ääneen kailottaen ja toinen juo salmaria käsillä seisten. Ystäväni päästää sisäisen fanityttönsä irti ja juoksee ottamaan selfien poliisin kanssa. Ystävällinen poliisi ottaa itse kuvan, ja saamme kolme pistettä.

Kolmen tunnin suorittamisen jälkeen meidät komennetaan palkintojenjakotilaisuuteen yhden tuutorimme yksiöön. Joukkueeni voittaa, ja meillä on hyvä mieli. Olisi kyllä ollut, vaikka emme olisi voittaneetkaan. Tehtävien suorittaminen heittäytyvässä porukassa oli hauskaa. 

Kaikille paikalla oleville fukseille annetaan Täkyn haalarimerkit, ja niitä ommellaan kiinni haalareihin ihan innosta piukeana – hyvästi kaikki opiskelijatapahtumien asukriisit, me käytämme tästä lähtien haalareita joka paikassa! Itse jo aiemmin yliopistossa opiskelleena suhtaudun merkkeihin hieman negatiivisemmin, sillä en pahemmin nauti niiden ompelusta. Harkitsen kangasliiman ostoa, ja tuutorini julistaa juhlallisesti, että merkkien takia pitää kärsiä ja ommella ne omin kätösin. Kaipa sen hyvässä seurassa viinin äärellä kestää.

Teksti: Hanna Hänninen
Kuva: Inka Räsänen

VUOSIJUHLAHUMUA

Huhtikuun 14. päivänä Täky ry:n jäsenet pääsevät onnittelemaan 45-vuotiasta ainejärjestöään astetta pröystäilevämmissä synttäripirskeissä. 

Vuosijuhlaviikon sitsejä vietetään keskiviikkona 11.4. Metrian aulassa. Itse illallisjuhla on samaisen viikon lauantaina ravintola Louhessa, jonka jälkeen juhlaseurue siirtyy jatkoille ravintola Kerubiin. Viikko huipentuu akateemiseen silliaamiaiseen sunnuntaiaamuna.

Hienot juhlat vaativat tarkkaa suunnittelua. Suunnittelun kanssa lähes yhtä tärkeäksi tekijäksi nousee se kuuluisa raha, massi, pätäkkä, fyrkka, hyffe tai kahiseva. Varallisuutta juhlia varten kerätäkseen Täkyn hallitus tekee laulain työtään Joensuun jäähallilla ja myy joka viikko kahvia ja makkaraa Jokipoikien faneille. Sponsoreiksi ovat ilmoittautuneet lukuisat eri tahot, joista mieleenpainuvimpana mainittakoon liikunta- ja tapahtumavastaavamme Juulia Eskmanin äiti. Sponsorit mahdollistavat esimerkiksi juhlapaikan koristelun, juhlijoiden viihdyttämisen sekä sen, että illalliskortin hinta on myös opiskelijabudjettiin sopiva.

Vuosijuhlia suunnitellessa ei sovi unohtaa logoa. Tämä nakki tipahti suoraan puheenjohtaja Inka Räsäsen lautaselle, joka kutsui avukseen varapuheenjohtaja Roosa-Maria Ilvosen. Räsänen ja Ilvonen ahersivat väsymättä ja lannistumatta, vaikka logon välivaiheet muistuttivatkin erinäisiä pyöreiden elementtien variaatioita aina joulupallosta pesäpalloon. Urhoollisesti nämä kaksi kuitenkin raatoivat ja lopulta saivatkin valmiiksi logon, joka tullaan näkemään myös vuosijuhlien virallisessa haalarimerkissä.

Juhlien luonteeseen kuuluvat muun muassa arvokas pukeutuminen, hyvä ruoka sekä upeat ohjelmanumerot. Täkyn vuosijuhlia vietetään viiden vuoden välein, joten suurin osa opiskelijoista pääsee osallistumaan tähän upeaan illanviettoon vain kerran opiskeluaikanaan. Siksi onkin ymmärrettävää, etteivät kaikki vuosijuhlaperinteet tai -säännöt siirry vuosikurssilta seuraavalle. Vastoin monien luuloja, vuosijuhlat eivät suinkaan ole vain ”vähän hienommat sitsit”.

Saako vuosijuhlissa siis puheenvuoron nousemalla seisomaan tuolille? Entä voiko omia juomia nauttia juhlaillallisen aikana? Täkyläisten salonkikelpoisuuden ylläpitämiseksi vuosijuhlaviikolla on luvassa etikettikoulutus, jossa selviävät vastaukset mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Vaikka kevät onkin vasta alussa ja vuosijuhlatkin pitkän ajan päässä, vuosijuhlatiimin raudat ovat jo ilmiliekeissä. Suunnitelmat etenevät kovaa vauhtia niin koriste- kuin ohjelmaryhmänkin riveissä. Yhdessä tekemällä tulee hyvät juhlat ja hyvistä juhlista vielä parempi mieli. Vuosijuhlavastaava haluaakin jo tässä vaiheessa kiittää kaikkia sponsoreita sekä delegointinsa uhreja ja muita innokkaita vuosijuhlien suunnitteluun osallistuneita. 

Toivottavasti tapaamme skumppalasit kädessä viimeistään Louhessa!

Teksti: Venla Suojala

"PIENI AINEJÄRJESTÖ JA ISO KAIKILLE KUULUVA VAPPUPERINNE"

Täky ja vappu, tuttu yhtälö. Sitä hehkutetaan fukseille jo orientaatioviikolla, vappu kulkee koko vuoden mukanamme eikä varmasti missään näy yhtä paljon suomenlipunsinisiä haalareita kuin vappukulkueessa. Mutta mitä itse täkyläiset vapusta ajattelevat? Nyt selvitetään, mistä Täkyn vapussa on oikein kyse!

Kysyin asiaa ensiksi entiseltä puheenjohtajaltamme Annelta:

”Pieni ainejärjestö ja iso, kaikille kuuluva vappuperinne. Yhtälö ei ole kovin yleinen, mutta Täky kantaa hienosti ja ylpeänä vahvoilla hartioillaan vuodesta toiseen tapahtumaa, joka hipoo toistuvuudellaan ainutlaatuisuuden rajoja. Alkukivien lakitus on tärkeä tapahtuma vapun juhlinnassa niin meille täkyille kuin muille isyyläisille. Yhtä näkyvää tapahtumaa keskeisenä osana koko yliopiston vapun viettoa ei ole helppo järjestää, sillä massiivisen yleisön (ja tv-kameroiden!) saaminen paikalle ei onnistu itsestään. Alkukivien lakitukselle on muodostunut upea maine perinteenä, jota kaikki eivät ymmärrä, mutta jota ilman jäisi vapusta puuttumaan jotain olennaista. Ja jos tapahtuman kapinoiva tarkoitus on päässyt joiltain unohtumaan, niin sehän vain kertoo upeasta iästä: tarpeeksi monta sukupolvea kun kulkee, niin rikkinäinen puhelin on taattu efekti. Aina voi järjestää uusia tapahtumia, mutta yrittäkääpä ylläpitää jokin niistä samanlaisena yli kolmekymmentä vuotta. Täky voi ylpeänä iskeä silmää ja todeta, että tältä jengiltä se hoituu.”

Entä mitä mieltä vapusta on fuksimme?

”Oon saanut siitä sellaisen kuvan, että silloin tapahtuu paljon. Ollaan ylioppilaslakit päässä ja haalarit päällä, juodaan skumppaa. Oon myös kuullut siitä lakitushommasta, että pidetään puhe, mutta en tiedä mihin se liittyy. Tiedän myös, että Täky on ekana siinä kulkueessa. En oikeestaan tiedä muita perinteitä, enkä oikeestaan sitä, miksi koko vappu ylipäänsä on opiskelijoille niin tärkeä. Jengi istuu piknikillä jossain ulkona. Varmaan pitäis tietää. Se on kuitenkin kai opiskelijoiden isoin jokavuotinen juttu.”

Mihin perimätieto Täkyn vappuperinteestä on katkennut? Onko tämä rikkinäinen puhelin –efekti siis jo tapahtunut? Pyysin itse vappupuheen pitäjää, ikitäky Hannu Koutolaa kertomaan, miksi juuri Täky on saanut kunnian lakittaa alkukivet.

”Täkyn vuosikurssi -85 oli jokseenkin mukava. Siltä on jäänyt useita elämänikäisiä ystäviä. Kun olin peloissani menossa pitämään 30. vappupuhetta, Jyrki Riikonen huudahti yleisön joukosta. Emme olleet tavanneet noin 25 vuoteen.

Koko jupakka alkoi niin, että me Jyrkin kanssa kuljettiin kaupungilla, ja tuumittiin, että mitähän sitä tekis, että mainittais.

Noihin aikoihin, 80-luvulla, oli juuri jokin tärkeä patsaskiista käynnissä, vissiin Kekkosen 'Suuri aika'-patsas, jossa oli vain jotain kivenkäkkänöitä, eikä minkäänlaista näköisyyttä.

Noihin aikoihin ylioppilaskunta lakitti vappuisin Torson, eli Kanavaneidon, siinä Itäsillan kupeessa. Niiden vappupuheet koskivat opintososiaalisia asioita, ja olivat kuolettavan tylsiä. Älkää koskaan päästäkö opiskelijapoliitikkoa puhumaan tärkeistä asioista.

Keksimme että jos vappuna lakitettaisiin jokin muu kuin näköispatsas. Kain Tapperin teos 'Alkukivet' kävi tähän tarkoitukseen hyvin. Vuosikurssi -85 ilahtui ajatuksesta. Lakki laadittiin Tapio Hokkasen johdolla kanaverkosta. Se on hattukokoa 407.

Jo toisella lakituskerralla poliisiauto ajoi ohi, kurvasi ympäri, ja vilkut päällä saattoi Täkykulkueen kiville.

Alkuun hattu jätettiin kiven päälle yöksi. Mutta 90-luvun alussa joku vappuriemukas keksi pölliä sen, ja retuutti sen jokeen. Senkin on täytynyt olla työläs prosessi, mutta mitäpä sitä ei vappuriemussaan saisi aikaiseksi.

Yliopiston valpas vahtimestari, jonka nimi ei ole mulle koskaan selvinnyt, havaitsi hatun joesta, ja onki sen ylös. Tämän jälkeen hattu on viety lakituksen jälkeen yöksi turvaan.

Teknisesti ottaen, en ole pitänyt samaa puhetta 31 kertaa. Ensimmäinen puhe vuonna 1987 ei viitannut perinteisiin ollenkaan, vaan siinä puhuttiin jostain, jota en yhtään muista, mitä, mutta sen muistan, että siinä viitattiin Tukholman Riittämättömien kykyjen museoon.

Koko lakitushistorian ajan keskiössä on ollut Täky ry.

Mulle julkisesti puhuminen on hirveän vaikeaa, puoli tuntia ennen puhetta vapisen kauhuissani, ja otan rohkaisuryyppyjä. Mutta olen kumminkin käyttänyt kokonaisen työpäivän matkustamaan bussilla 300 kilometriä, pakkohan se on pitää. Siksi, että olen ikiTäky, ja mulla on velvollisuus Itä-Suomen yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestöä kohtaan.

Toivon, että nyky-Täky pystyy tuottamaan lapsilleen sen saman yhteishengen, joka meillä vuoden 85-kurssilaisilla oli. Sillä, että joku osaa sijamuodot, on keskeisen tärkeä kansallinen merkitys, eikä vain kansallinen, vaan myös yleisinhimillinen.

Kun satutte peilin eteen, älkää nähkö sieltä 'bad hair daytä' vaan nähkää sieltä suomalais-ugrilaisen kielikunnan tulevaisuuden toivo. Asutte maassa, joka on yksi maaliman parhaiten organisoiduista.  Sen piskuisen kielen vaaliminen on teidän harteillanne, eikä se bad hair.

Ryhmähali, täkyliinit."

Hannu Koutola

Vappupuhuja

Ainaistäkyläinen

Ei nykytäky voi oikein käsittää, miten arvokas tämä perinne meidän pienelle ainejärjestöllemme oikein on. Eikä se ole pelkkä Täky, joka tätä perinnettä saapuu seuraamaan, vaan siitä on tullut osa muidenkin vapunviettoa.

Olin viime vuonna yksi niistä neljästä fuksista, jotka saivat kunnian lakittaa alkukiven ja kantaa lakkia kulkueen kärjessä. Täytyy sanoa, että homma näyttää paljon helpommalta kuin se oikeasti onkaan, sillä lakki ei ole maailman ergonomisin kannettava. Mutta kukaan meistä ei siitä valittanut. Johtuiko se sitten fuksin ylpeydestä vai omista skumpankaatajista, siihen en osaa ottaa kantaa. Sen kuitenkin tiedän, että perinteemme on vaalimisen arvoinen ja fuksimme kantavat lakkia myös tänä vuonna yhtä suurella ylpeydellä kuin aiemmatkin täkyt ovat tehneet.

Tänä keväänä lakitamme sen saman kiven jo 32. kerran. Kajautetaan Meelelahutuslaulu koko ainejärjestöylpeydellämme!

Teksti: Inka Räsänen

HÄMÄRÄÄ MENOA HALLITUSAPPROSSA

Täkyn uusi hallitus valittiin juhlallisin seremonioin syyskokouksessa, ja mitäpä ei tämä eliittijoukkio tekisi jämptiä ja vastuullista toimintaa edesauttavan ryhmähengen muodostumiseksi. Päätimme järjestää Hallitusappron, jonka nimessä oli seikkailuntuntua. Pelin henkenä oli kiertää hallituslaisten koteja mukavan ohjelman ja virvokkeiden merkeissä. Sitä ennen tuli kuitenkin selvitä todellisesta koitoksesta: kahden tunnin mittaisesta hallituksen kokouksesta. 

Hallituksen jäsenet kokoontuivat pääkallonpaikalle eli puheenjohtajamme kotiin. Suu napsui ja sormet syyhysivät, kun vuosijuhlien suunnitteleminen venyi venymistään ja mallasjuoman kutsu repussa oli vähintäänkin seireenin lauluun verrattavissa. Vihdoin kokous päättyi ja itse hauskanpito saatiin alkuun. Inka oli päättänyt testata hallituslaisten tappionsietokyvyn matemaattisia lahjoja ja reaktionopeutta vaativan hedelmäkorttipelin parissa. Välttyäksemme suuremmilta konflikteilta heti alkuun, annoimme puheenjohtajamme voittaa.

Seuraavaksi suuntasimme Miskan luokse testaamaan tietoutemme – tai siis osoittamaan tietämättömyytemme – Trivial Pursuitin Disney-version parissa. Kaikki muut paitsi Siiri olivat pelissä ihan paskoja. Onneksi Miskalla oli hienoja meikkejä, joiden ihasteleminen sai pettymyksen laantumaan. Tuopposet tyhjenivät ja oli jälleen aika siirtyä seuraavaan etappiin: Roosulle. Juonittelu sen kuin jatkui ihmissusipelin merkeissä.

Ilta sai kaikin puolin imelän päätöksen illan viimeisessä kohteessa, Hannan luona. Rappukäytävään unohdetun kitaran anastamisen jälkeen talon emäntä sääti tunnelmavalaistuksen kohdilleen ja laittoi inspiroivaa musiikkia soimaan. Kyynistymistä lietsovien kilpailujen sijaan oli aika piristää kaamosmasennuksen nujertamia mieliä kehujen merkeissä. Jokainen raapusti suuren paperin keskelle oman nimensä, minkä jälkeen laput kiersivät ryhmässä niin, että kaikki saivat kirjoittaa toisilleen anonyymisti jotain positiivista.

Lopputuloksena oli live, love, laugh -seinätarroille kovan vastuksen asettava, vähintäänkin kullatut kehykset ja takanreunuspaikan ansaitseva tuotos. Tällaista ei pidä tehdä liian usein, jottei onnistuneisuudentunne ja itseluottamus pääse varsin nousemaan päähän. Vaikka kyllähän se pääsee kuitenkin kehupaperin päädyttyä jääkaapinoveen, jota ainakin tässä taloudessa käydään availemassa vähän väliä.

Teksti: Noora Koponen

GALLUP: SUOSIKKIKURSSIT

Mitkä ovat olleet opiskelutovereitteni suosikkikursseja, ja mikä on saanut heidät pitämään niistä? Tämä kysymys nousi eräs kaunis päivä mieleeni, ja päätin käydä kysymässä muutamalta. Kirjastolla törmäsin Helena Bymaniin.  Helena kertoi pitäneensä monista kursseista, ja suosikkeja hänen täytyikin hieman pohtia. Esille hän nosti kirjoitusviestinnän, sillä hänen mielestään kirjoittamisen mukavuus teki kurssista helpon ja rennon.  Hän kertoi myös pitäneensä äänne-  ja muoto-opista, sillä hän omien sanojensa mukaan oppi kurssilla paljon.

Mirja Kallinen istuskeli myös kirjastossa, ja keskeytin hänen lukemisensa hetkeksi kysyäkseni hänen lempikurssiaan.  Hän kertoi suosikkikurssinsa olleen elokuvamusiikin kurssi.  Hän kertoi luennoitsijan olleen hyvä ja kurssin olleen sisällöltään mielenkiintoinen. "Sain paljon uutta näkökulmaa elokuvamusiikin käyttöön, esimerkiksi miten se toimii elokuvaa rakentavana elementtinä", Mirja kertoi.

Carelian aulassa puolestaan pääsin utelemaan Julia Lehtisen suosikkikurssia. Julia nosti esille murrekurssin, jonka sisältö ja aiheet kiinnostivat häntä kovasti.  Hän kertoi myös tykänneensä suomalaisen nykyromaanin kurssista. Kyseisellä kurssilla hän oli kuulemma törmännyt moniin mielenkiintoisiin teoksiin, jotka päätyivät hänen lukulistalleen.

Humpan kahvilalla päätin jutella Maileena Määtän kanssa. Viestintä kulttuurisena ilmiönä kuulemma on hänen suosikkinsa.  Maileena nostaa muun muassa esille loistavan luennoitsijan sekä mielenkiintoiset aiheet.  "Kurssin aikana tajusin, että yliopisto on minua varten", Maileena kuvaa.

Entä sitten itse? Tähän menessä suosikikseni varmaan nostaisin kirjallisuustieteen tutkimussuuntaukset. Kirjatenttiin lukemani teokset sekä luennot ovat herättäneet minussa paljon pohdintaa ja tukeneet sitä tunnetta, että pidän todella paljon pääaineestani. 

Teksti: Siiri Rantanen

VARJOT

Varjot minun huoneessani. Ne puhuvat minulle. Kukaan muu perheessäni ei pysty kuulemaan niitä, mutta en ole siitä yllättynyt. Miksi ne haluaisivat puhua perheenjäsenilleni? Miksi he haluaisivat antaa itsensä ilmi perheelleni, kun he ovat huoneessani yksin minua varten?

Yhdestä varjosta kaikki alkoi. Se säikäytti minut kuoliaaksi. Kehtasi herättää minut keskellä yötä painajaisestani ja hetken luulin yhä nukkuvani, kunnes tajusin olevani täysin hereillä, omassa huoneessani ääniä kuullen. Miten kylmä hänen äänensä onkaan! Ja yöstä toiseen sama puhe.

"Luovuta! Anna meille mahdollisuus! Me haluamme sinut ja vain sinut! Kuuntele meitä, vastaa kutsuumme!"

Nyt heitä on neljä pitämässä minua hereillä yöt, sillä hereillä minun on pysyttävä. Unet ovat kamalimpia. On kuin he pääsisivät mieleni sisään. Unissa he eivät enää ole seinällä liikkuvia tummia varjoja. Unessa he ovat väkeviä olentoja, jotka yhä ovat kuin tummia varjoja, mutta jotka voivat käydä minuun käsiksi, kiduttaa minua kunnes kaikki muuttuu valkoiseksi ja herään vain kuullakseni yhä heidän äänensä kuiskivan korvaani. Vielä olen taistellut heitä vastaan, vielä olen yrittänyt pitää omasta minuudestani kiinni ja yrittänyt sivuuttaa heidän pyyntönsä. Kysyin kerran, mitä he minusta oikein halusivat. 

"Haluamme tehdä sinusta meidän kaltaisemme varjon. Mutta ennen kuin sinusta voi tulla sellainen, on sinun rikottava tuo sinun viattomuutesi. Me emme ole luonteeltamme kilttejä tai lempeitä niin kuin sinä. Me revimme sinut irti inhimillisyytesi rippeistä, jos meidän on pakko, mutta olemme päättäneet, että sinusta tulee yksi meistä", heistä yksi sanoi. 

Yritin kerran pakoon. Yritin hiipiä olohuoneeseen vanhempien mentyä nukkumaan. Käperryin sohvalle ja vedin viltin ylleni. Varjot vain nauroivat. Ne seurasivat minua ja kertoivat, että en pääse heitä pakoon. Yhtä hyvin kuin he yksi toisensa jälkeen ilmestyivät huoneeseeni, he pääsevät sieltä poiskin seuraamaan minua, minne ikinä menisin. 

En muista koskaan itkeneeni niin paljoa. Heikosti nukutut yöt käyvät fyysisille voimilleni ja antaisin mitä vain, että saisin nukuttua kunnolla, edes yhden yön. Muta  mitä minä voisin asian eteen tehdä? Vanhempien kanssa en halua samaan huoneeseen nukkumaan. Ystävän luokse yökylään? Siellä varjot eivät minua häiritsisi, sillä eivät he puhu kuin minulle. Mutta entä sitten kun palaan takaisin? Varjot varmasti odottavat minua kahta innokkaampina raastamaan viimeisetkin mieleni rippeet, jotka olen onnistunut pitämään kasassa. 

Ei kukaan enää tahdo edes tunnistaa minua. Olen muuttunut fyysisesti niin paljon. Tein kerran varjojen kanssa sopimuksen – olin silloin heikko. Yksien yöunien tähden hiivin keittiöön ja hain sakset. Pitkät hiukseni leijailivat lattialle. Uusi tyylini kiinnosti ihmisiä hetken, mutta pian muutuin taas heille seinäruusuksi. Eivät he puhu minulle - enää. Olen sulkeutunut. Niin uupunut ja henkisesti raunio, että tavalliseen keskusteluun osallistuminen ei enää onnistu minulta. Aina välillä joku yrittää ottaa minut keskusteluun mukaan, mutta huomaavat pian, että en ole seurannut keskustelua eikä minusta saa juuri minkäänlaista reaktiota irti. Vanhempani eivät usko varjoihin, he eivät halua kuulla niistä. Miten selvästi kaipaisinkaan heidän apuaan, mutta he ovat päättäneet sulkea silmänsä ja korvansa. Pelkäävät, että joutuvat lähettämään minut hoitoon. Ihan kuin jokin hoito tepsisi. Siitä ei ollut apua sukulaiseni masennukseen, niin rajoitettua ja synkkää elämä hoidossa on. Mitä mahdollisuuksia minulla siis olisi? Varjot seuraisivat minua ja tuhoaisivat jokaisen hetken, jonka olisin yksin. 

Minä en kestä heidän ääntään enää. Pieni naurahdus on kuin piiskan isku minun istuessani yksin. Miksi he eivät voi jättää puheitaan vain yöhön? Miksi heidän täytyy muistuttaa olemassaolostaan myös päivisin? Minä rakastin aikaisemmin auringonvaloa. Nyt päivänpaiste vain muistuttaa minua kaikista niistä varjoista, joita huonekalut ja puut ja muut luovat. Sitä ei ikinä tiedä, mihin niistä minua kiusaavat varjot ovat sulautuneet . 

"Haluatko, että annamme sinulle rauhaa? Haluatko sinä, että me jätämme sinut hetkeksi yksin? Sinun täytyy ensin tehdä meille jotakin. Jos vuodatat vertasi huoneesi ikkunalaudalle, annamme sinulle vuorokauden omaa rauhaa", he sanoivat. 

Yhä taistelen vastaan. En hae keittiöstä veistä viiltääkseni kämmenpohjaani. En lähde yöllä ulos kävelemään vaarallisille kujille. En suostu etsimään vaaroja tai satuttamaan itseäni tai muita, vaikka varjot sitä käskisivät. Olen yhä kiinni siinä, mikä tekee minusta minut. Varjot selvästi turhautuvat. Unet ovat yhä kamalampia ja on hilkulla, etten anna heille periksi. En kuitenkaan anna. Mitä minulle jäisi jäljelle, jos ryhtyisin heidän orjakseen? Olen nyt äärimmäisen raunio, mutta se on parempi kuin muuttua heidän kaltaisekseen. Eikö olekin?

Punaista lasissa työpöydälläni. Lämmin tunne kämmenpohjassani. Yksi hyvin nukuttu yö. En vain tahdo kestää. Pientä sortumista, että fyysisesti jaksaisin. Onko se niin paha? Tietenkin on, mutta mitä muuta voi heikko ihminen tehdä, kun voimat loppuvat. Niin ne tosin loppuvat pian vanhemmillanikin. He selvästi vieläkin yrittävät pitää minua kotona, valehtelevat itselleen, että jotenkin kaikki yht äkkiä katoaa ja heidän rakkaansa on taas sama ihminen kuin kuukausia sitten. Miten turhaa! Mutta niin olisivat kaikki yritykset pelastaa minut. Jos keksisin pienimmänkin keinon päästä varjoista eroon, enkö nostaisi sitä esille?

Tietty voi keksiä keinoja päästä rauhaan. Mutta en tiedä, onko itsensä tappaminen tässä kohtaa enää vaihtoehto. Sieluni kuitenkin sitä kautta nimenomaan päätyisi varjoksi. Ehkä he tempuillaan hakevat juuri sitä. Pysyn siis kiinni tässä elämässä, mutta jotain minun on tehtävä päästäkseni varjoista eroon. 

Nauran hysteeristä naurua. Vastaus on ollut täysin minun nenäni edessä ja silti vasta viimein annettuani pimeille ajatuksille vallan, sen keksin. Miten sopivasti vanhempani ilmoittivatkaan vievänsä lemmikkikissamme eläinlääkärille. Miten sopivasti katsoinkaan silloin tuikkuja varten hankittuja tulitikkuja. Jos varjot halusivat pitää minusta niin kovasti kiinni, he saisivat nähdä, minkä he ovat minusta tehneet. 

Auto kääntyy pihasta. Minä menen keittiöön ja silmäilen vanhoja puurakenteita. Tulen luomat värit ovat kauniita. Ensin huomio kiinnittyy varjoihin seinillä. Tummiin, syviin varjoihin, mutta sitten huomaa, että tuli syö niitä aivan yhtä lailla kuin pienen omakotitalon huonekaluja. Kuulen varjojeni huutavan. Ne ovat kuin ovatkin tainneet jäädä loukkuun. Hymyilen ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin kävellessäni eteiseen. En välitä kuumuudesta. Minun on pakko jäädä hysteerisessä tilassa istumaan pienelle pihallemme katsomaan, miten tuli nuolee ikkunoita. Kai tämä laittaa kaikelle pisteen? Kai minä olen jo vapaa? Rukoilen vain, että luomani liekit viimein syövät varjot ja luovat minulle rauhan. 

Teksti: Siiri Rantanen

PÄÄKIRJOITUS

Rakkaat lukijat!

Joululukemiseksi saatte jälleen kerran annoksellisen Itäkynän juttuja. Blogilehtemme tulee kokemaan jälleen muutoksia, kun joudumme ikävä kyllä jättämään haikeat hyvästit upeasti kirjoitetulle Minna salongille. Emmeköhän kuitenkin lehdessä onnistu keksimään teille jotain uutta ja viihdyttävää luettavaa. Lisäksi ensi tammikuussa Itäkynä saa uuden päätoimittajan Kasper Kärkkäisen. Minulle oli suuri kunnia saada pyörittää tämä vuosi tätä lehteä. Iso kiitos kaikille teille lukijoille, jotka jaksoitte kiinnostua Itäkynästä myös minun päätoimittajakaudellani, pysykää aktiivisina! Uuden hallituksen myötä meidän hallituksen puheenjohtaja vaihtuu, mutta vielä kerran pääsette lukemaan Veeran pj-terkut. Tässä numerossa tarjoilen vielä lisää puuhakirjakuvia, ja saatte vastaukset edellisen numeron ristikkoon. Saatte kuulla, millaiseen pinteeseen hallitus joutui ennen syyskokousta ja pääsette nauttimaan tunnelmia pikkujouluista sekä tietenkin Jyväskylässä järjestetystä Osmasta.

          Joululoma on äärimmäisen hyvä tilaisuus hetkeksi hengähtää ja rentoutua. Itse aion käyttää aikani hyvän ruuan syöntiin sekä kirjojen lukemiseen. Ottakaa tekin lomasta kaikki irti ja palataan taas uusin energioin opintojen pariin! 

Hyvää lomaa toivottaen: päätoimittajanne Siiri