KAKSI KUTSUVAA KIRJA-ARVOSTELUA

 

”Ei elämää tarvitse ymmärtää. Sitä täytyy vain elää.”

 

Matt Haigin romaani Keskiyön kirjasto (2020) on teos elämästä ja kuolemasta, toisenlaisista valinnoista, unelmista sekä katumuksesta. 45-vuotias englantilainen romaanikirjailija ja toimittaja tuo esille tässä uusimmassa, lumoavan nerokkaassa romaanissaan melko suuriakin teemoja: miksi katumus oikeastaan on turhaa, kuinka tulevaisuuttaan ei voi ennustaa, ja miten elämä todellisuudessa on tässä ja nyt.

Teoksessa päähenkilö, 35-vuotias Nora Seed, on kyllästynyt elämäänsä – hän on saanut potkut töistä, menettänyt parhaan ystävänsä ja veljensä, sekä hänen rakas kissansa Voltaire jää auton alle. Noran yrittäessä itsemurhaa hän ajautuu elämän ja kuoleman välimaille eli Keskiyön kirjastoon, jossa hänellä on tilaisuus kokeilla kaikkia niitä mahdollisia elämiä, jotka olisi voinut elää tehdessään jonkin valinnan toisin. Oppaanaan kirjastossa Noralla toimii hänen entisen koulunsa kirjastonhoitaja, vanha ja ymmärtäväinen rouva Elm.

Kirjastossa rouva Elm antaa Noralle käteen Katumuksen kirjan, joka on kokonaisuus Noran elämän katumuksen aiheista. Kirjasta käy ilmi päähenkilön surevan muun muassa sitä, ettei pitänyt hauskaa nuorempana, tullut jäätikkötutkijaksi, jäänyt nuoruuden bändiinsä tai kuinka erosi entisestä poikaystävästään. Nyt Noralla on mahdollisuus perua näitä tekoja ja elää vaihtoehtoisia elämiä eri aikoja. Mikäli Nora löytää vaihtoehtoisten elämien joukosta itselleen sopivan, hänellä on mahdollisuus jäädä kyseiseen elämään kuolemaansa saakka.

Haigin romaani on kokonaisuudessaan hyvin koskettava ja toiverikas saaden syvemmin pohtimaan omaa elämää sekä sen lukemattomia mahdollisuuksia. Romaanin aikana päähenkilö kasvaa ihmisenä, huomaa katumuksen kuihduttavan itseään ja löytää elämänhalunsa uudelleen. Rouva Elmin kaltainen järjen ääni on loistava lisä teokseen, sillä hänen antamansa neuvot, vertaukset ja joskus varsin suoratkin kommentit saavat Noran sekä lukijan tajuamaan elämänsä arvon sekä oman roolinsa siinä. Seikkailut eri puolilla maailmaa sekä mielenkiintoiset vaihtoehtoiset elämät kuljettavat tarinaa sulavasti ja antavat sille vaihtelevuutta. Ärsyttäviltä henkilöhahmoilta ei myöskään vältytä, kuten Noran ex-poikaystävä Dan lukijalle osoittaa.

Suosittelen teosta kaikille, jotka joskus ovat tunteneet tai tuntevat elämänsä tylsäksi, turhaksi ja jopa arvottomaksi. Romaaniin voisi suhtautua kuvauksensa perusteella kliseisenä ja turhankin syvällisenä kokonaisuutena, mutta se on sen sijaan viihdyttävä ja erilainen. Haigin teoksen uskaltaa sanoa olevan maaginen pakopaikka arjesta, mutta myös rohkaiseva elämän muuttava potku persuksille – kunhan sitä vain oppii katsomaan uudesta näkökulmasta.

Teksti: Henna Ehrukainen

Delia Owens – Suon villi laulu (2020)

Kääntänyt Maria Lyytinen

Äänikirjana lukenut Sanna Majuri

Helsinki: WSOY

Delia Owensin esikoisromaani Suon villi laulu on kasvutarina Pohjois-Carolinan marskimaalla asuvasta Kya Clarkista, kouluja käymättömästä ja ypöyksin asuvasta tytöstä, joka myös ”rämelikkana” tunnetaan. Kyan äiti häipyy ja hylkää lapsensa asumaan alkoholisoituneen ja väkivaltaisen isän kanssa, ja pian äidin lähtemisen jälkeen lähtevät vanhemmat sisarukset, lopulta isäkin. Musertava hylkääminen varjostaa Kyan elämää, mutta hän nuoresta iästään huolimatta onnistuu neuvokkaasti pärjäämään yksin marskimaan luonnossa.

Romaanin tapahtumat enteilevät lisää synkkyyttä Kyan elämään, sillä vuonna 1969 tienoon kultapoika Chase Andrews löytyy kuolleena rämeeltä, ja epäilykset tämän murhasta kohdistuvat Kyaan. Niinpä romaani kertoo hänen selviytymis- ja kasvutarinansa lisäksi suorastaan piinaavasta oikeusjutusta. Koska tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, lukija pääsee psykologisoimaan Kyan syytettyä osuutta murhaan oikein olan takaa.

Suon villi laulu on saanut valtavasti kehuja. Romaania on myyty yli kahdeksan miljoonaa kappaletta, ja se on viettänyt yli sata viikkoa New York Timesin bestsellereiden listalla. Teosta luonnehditaan koskettavaksi lukukokemukseksi, jonka ei halua päättyvän. Itse kuuntelin sen äänikirjana Nextory-palvelussa, vaikka aiemmin vain yhden äänikirjan kuunnelleena 13 tuntia ja 23 minuuttia kuulosti aluksi piinallisen pitkältä ajalta – lopulta teos hujahti hetkessä!

Tarinana Suon villi laulu on miellyttävä ja paikoin jännittäväkin, sen kerronta on sujuvaa ja luontokuvaus kaunista. Voin paljastaa pohtineeni arvosanaa romaanille usean päivän ajan: antaako kolme vai neljä tähteä viidestä. Nextory-palveluun annoin romaanille lopulta 3/5 tähteä, vaikka olisin halunnut antaa arvioon vielä puolikkaan. Neljää tähteä en antanut siksi, että romaanin suorastaan nerokkaaksi kehuttu loppu ei minuun lopulta kolahtanut. Se pikemmin sipaisi ja vahvisti lukukokemuksen olleen ehdottomasti kolme ja puoli viidestä. Ehkä olin kuunnellut liian monta tuntia putkeen ja olin Sanna Majurin miellyttävän äänen unettama?

Äänikirjat ovat olleet tervetullut lisä arkeeni. Myönnän, etten kuluta niitä läheskään päivittäin, mutta on ollut kausia, kun en ole edistynyt kirjastoon ja olen halunnut välttämättä jotain kirjanjanoa tyydyttämään – tähän tarkoitukseen monien palvelujen ilmaiset kokeilujaksot ovat soveltuneet mainiosti! Äänikirjat ovat myös yksi hyvä kokeilu nukahtamisvaikeuksiin, ja omalla kohdallani olen myös huomannut keskittymiseni parantuneen. Jos nämä sanat eivät vakuuta, niin eivät kai sitten mitkään!

P.S. Jos romaanin mainittu miljöö ”marskimaa” jäi pohdituttamaan, sitä voisi verrata suoalueeseen. Marskimaat ovat alavia lietemaita, jotka ovat suurimmaksi osaksi veden peitossa – kyllä, tarkistin tämän Googlesta, jotta teidän ei tarvitse teoksen lukemisen tai kuuntelemisen ohessa sitä tehdä.

Teksti: Karoliina Kapanen

Kuva: Henna Ehrukainen

 

ELÄMÄNMAKUINEN KIRJA-ARVOSTELU

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). Otava. 304 s.

Olen kokonaisen viikon ajan selaillut Antti Holman sosiaalista mediaa ja yrittänyt pohtia sopivaa lähestymistapaa hänen uusimpaan teokseensa Kaikki elämästä(ni). Ironista, että olen samanlaisen pulman äärellä kuin teoksen päähenkilökin: deadline häämöttää parin päivän päässä, mutta minkäänlaista järkevää tekstiä ei ole Word-tiedostoon ilmestynyt, ellei satunnaisia havaintoja ajatusvirtani seasta lasketa.

Antti Holma tuli minulle ensimmäisen kerran tutuksi Putous-sarjan kautta vuonna 2014 hahmollaan Kristiina ”Kissi” Vähä-Hiilari, joka hurmasi aikoinaan ihanalla olemuksellaan (ja ihan huimilla hauiksillaan!). Holma-fanitukseni alkoi kuitenkin vasta myöhemmin, kun löysin hänen podcastinsa Auta Antti!, jossa Holma vastasi kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin ja ongelmiin esimerkiksi sähköhammasharjojen sopivista säilytyspaikoista tai kuolemanpelosta. Podcastin kautta löysin myös Radio Sodoman, Sanden ja Suvi-Tuulin Youtube-videot sekä Instagramin Häpeäralli-stoorin. Tartuin siis innoissani Holman uusimpaan teokseen, jonka odotin olevan sopivan rentoa ja nauruhermoja kutkuttavaa lukemista kaiken koulutyön ohella.

Teos alkaa Sonkajärveltä, jonne päähenkilö palaa muistelemaan lapsuuttaan sekä etsimään seuraavaan teokseensa sopivaa aihetta. Palataan häpeän alkujuurille, jossa päähenkilön mielen valtaavat muistot kyttäävistä naapureista, joulupukista sekä jumalasta. Seuraavaksi päähenkilö matkaa Helsinkiin, jossa hän haaveilee nuorena miehenä Teatterikorkeakouluun pääsystä, Kansallisteatterissa esiintymisestä sekä ensirakastajan roolista. Kaikki haaveet toteutuvat, mutta eivät ollenkaan päähenkilön haluamalla tavalla, ja haaveiden toteutus maksaa kokonaisen sielun saatanalle. Lontoossa vietetään nuoruuden villiä kesää, mutta päähenkilön palatessa myöhemmin takaisin kaupunki ei tunnu enää ollenkaan tutulta. Missä on se nostalginen nuoruuden Lontoo, jossa hän menetti monta neitsyyttä? Viimeinen määränpää on New York, jossa päähenkilö rakastuu ranskalaiseen harpunsoittajaan.

Myönnän, että olin aluksi pettynyt, kun lukemani teksti ei naurattanut minua läheskään yhtä paljon kuin olin toivonut. Tosin sellaista ei ollut missään luvattu, mutta sain silti epämiellyttäviä ja odottamattomia tunteita, jotka saivat minut pohtimaan, miksi ylipäätään edes pidän Antti Holmasta. Selvää on se, että Holma osaa olla hauska, jos on ollenkaan seurannut hänen sketsejään Youtubessa tai Instagramissa. En kuitenkaan usko, että pelkkä hyvä huumorintaju voisi olla syy hänen suosioonsa. Muistan esimerkiksi, kuinka hän kuvailee eräässä Auta Antti! ‑jaksossa olevansa melko epämiellyttävä ihminen mutta osaavansa piilottaa sen muilta ihmisiltä. Samoin teoksen päähenkilö vaikutti hieman ärsyttävältä persoonalta, joka oli esimerkiksi kateellinen ihmisille, joilla on lapsuudentraumoja ja jotka täten pystyvät ammentamaan taiteellista luovuuttaan. Päähenkilö ei myöskään tuntunut olevan koskaan tyytyväinen saavutuksiinsa, vaan olisi toivonut haaveidensa toteutuvan jollain muulla tavalla. Hän myös kokee valtavaa häpeää sekä epäonnistumisen tunteita vertaillessaan itseään muihin ihmisiin. Holma on myös itse puhunut hyvin avoimesti omista häpeäkokemuksistaan, kuten myöhästymisestään omasta teatteriesityksestä. Näitä epämiellyttäviä tunteita yhdistää se, että ne ovat hyvin inhimillisiä tunteita, jotka Holma kirjoittaa hyvin rehellisesti esille. Mitä enemmän luin teosta, tajusin, että juuri tämä rehellisyys kaikista tunteista, jopa niistä epämiellyttävistä ja hävettävistä, kiehtoo minua eniten Holman henkilökuvassa.

Kaikki elämästä(ni) ei siis lopulta ollut aivan hirveä pettymys. Elämässä kaikki ei ole aina läheskään ihanaa ja hauskaa, vaan joskus hävettää aivan hirveästi, kun kaupan kassalla yrittää sanoa ”kiitos” ja ”kiitti” samaan aikaan ja lopulta suusta pääsee ”kiitto”. Toisinaan on kateellinen ja ärsyyntynyt läheisen ihmisen menestyksestä, vaikka haluaisikin olla onnellinen tämän puolesta. Välillä haluaisi vain maata painavan peiton alla ja unohtaa, että sen peiton ulkopuolella on jotain elämää. Nämä kaikki ovat hyvin inhimillisiä tunteita, vaikka eivät aina toivottuja, mutta varmasti jokainen tunnistaa kokeneensa joskus tällaisia tunteita. Niistä vain ei puhuta kovin usein.

Teos sopii varsinkin Holma-faneille. Sieltä löytyy paljon viittauksia niihin asioihin, joista Holma on puhunut muun muassa podcastissaan, mutta myös saatanan hahmo tuntui hyvin tutulta ja miksei Sanden ja Suvi-Tuulin käymät keskustelutkin. Jos Antti Holma ei ole vielä tuttu, suosittelen tutustumaan hänen teokseensa tai muihin tässäkin tekstissä esiteltyihin ”kulttuurituotteisiin”. Kaikki elämästä(ni) on myös kuvitettu todella kauniisti, ja se on saatavina myös äänikirjana itse kirjailijan lukemana. Jos muuten ei kiinnosta tarttua kirjaan, niin Holma on myös mainostanut teostaan nukahtamislääkkeenä. Hänen ääneensä on kuulemma mukava nukahtaa.

Vielä pieni paljastus tähän loppuun: hävettää niin hirveästi lähettää tätä tekstiä yhtään minnekään, mutta sellaista se elämä joskus on.

Teksti ja kuva: Jenny Tähtinen

NUORTEN KIRJALLISUUDEN LUMOISSA

Mukaansa tempaavaa nuorten kirjallisuutta

Millaiselta kuulostaisi ronskilla huumorilla varustettu nuorten jännitysromaani? Jukka Parkkisen Sinun tähtesi, Allstar on erittäin taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka tarjoaa tosin myös jännityksen sekä huumorin lisäksi paljon muutakin. Kirja tuskin jättää ketään kylmäksi. 

Teoksen tarina sijoittuu Lappia muistuttavaan Uuteen Australiaan, jossa kolme teinipoikaa haaveilevat paremmasta elämästä. Heidän arkensa muuttuu kuitenkin totaalisesti heidän päättäessään lähteä tutkimaan heidän kotikaupunkinsa lähistöllä olevaa kiellettyä aluetta. Pojat alkavat päästä perille haudatuista salaisuuksista, eikä vastapuoli ole tästä tyytyväinen, vaan haluaa hiljentää pojat. 

Intertekstuaalisuutta sekä mainiota kerrontaa täynnä oleva romaani on yksi suosikkejani. Mielenkiintoiset ja taitavasti luodut henkilöhahmot ovat mielestäni kirjan yksi parhaita puolia. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille näin joululoman lukemiseksi, sillä vaikka se ei ole mikään tiiliskivi, se antaa lukijalleen paljon.

Teksti: Siiri Rantanen  

NELJÄNTIENRISTEYS

Tommi Kinnunen – Neljäntienristeys

Olin säästellyt Kinnusen esikoisteosta kirjahyllyssä lomalukemiseksi, mutta ahminkin sen muuta maailmaa havaitsematta jo menomatkan aikana. Tiedät varmaan sen tunteen, kun havahdut kirjan maailmasta todellisuuteen tietämättä yhtään missä olet ja mitä kello on. Niin syvälle itse upposin Neljäntienristeystä lukiessani ja kirja todella teki minuun vaikutuksen. 

Ehkä eniten minua tässä kirjassa viehätti mutkaton ja selkeä kieli, joka heti ensimmäisiltä sivuilta antoi itse tarinalle tilaa. Kovinkaan montaa teosta en voi kehua helppolukuiseksi ilman, että jokin muu asia ei tunnu oikealta. Kinnusen teksti on yksinkertaisen hyvää ja nautittavaa, ja se mielestäni on hyvän kirjoittajan merkki. Kertaakaan en joutunut palaamaan kirjassa taaksepäin liian pitkien virkkeiden tai muuten raskaan tekstin takia. 

Kirja koostuu neljästä osasta ja jokaisessa on eri kertoja. Kertojat vievät kokonaisuutta omasta vinkkelistään eteenpäin ja viimeinen kertoja yhdistää lopulta langat toisiinsa, mikäli lukija ei sitä ole jo itse tehnyt. Ensimmäisenä tarinaansa kertoo Maria, paikkakunnalle kätilöksi tuleva nainen. Marian jälkeen vuorossa on hänen tyttärensä Lahja, kolmantena Lahjan miniä Kaarina ja viimeisenä Lahjan aviomies Onni. Tapahtumat perustuvat löyhästi Kinnusen oman suvun tarinaan ja sijoittuvat pääasiassa Kuusamoon. 

Ajallisesti kertomus sijoittuu välille 1895–1996. Ajanjaksoon mahtuu monenlaista tapahtumaa, ja käsiteltyä tulee vaikea aihe toisensa perään. Kirjassa viitataan enemmän tai vähemmän hienovaraisesti moneen yhteiskunnallisesti merkittävään kysymykseen. Mikään niistä ei tunnu teennäiseltä, vaan kaikki ovat luonnollinen osa kertomusta. Esiin nousevat muun muassa naisen asema, homoseksuaalisuus ja aviottomat lapset. Osansa saavat myös sotavuodet, huonot olot ja Kuusamon jälleenrakentaminen. Keskeistä kirjassa on kertojien tapa käsitellä häpeää ja ulkopuolisten painostusta. Jos pidit esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, saatat pitää tästäkin, sillä Neljäntienristeyksestä välittyy Kuusamossa vahvana elänyt lestadiolaisuus. Päähenkilöille aiheutuu vaikeuksia, kun heidän ja uskonnollisen yhteisön ajatusmaailmat eivät täysin kohtaa. 

Kinnunen ja Neljäntienristeys saavat minulta ainoastaan hyvää palautetta. Jos siis yhtään kiinnostaa tämän tyyppinen kirjallisuus, niin kipin kapin kirjastoon ja Neljäntienristeyksen kanssa sohvaa kuluttamaan.

Teksti: Maileena Määttä

KIRJA-ARVOSTELU

Ennen päivänlaskua ei voi -kirja-arvostelu tai joku sen tapainen

Johanna Sinisalon vuonna 2000 julkaistu esikoisromaani ”Ennen päivänlaskua ei voi” on fantasia-/tieteisromaani. Teos voitti aikanaan ensimmäisenä fantasia-/tieteisromaanina Finlandia-palkinnon.

Teoksen tarina sijoittuu hyvin realistiseen kontekstiin kuitenkin maustaen kokonaisuutta fantasian elementein. Voimme huomata teoksen käsittelevän hyvin kontroversaalisia aiheita, varsinkin omalle ajalleen. Teos sisältää hyvin vahvoja viittauksia seksuaaliseen erilaisuuteen sekä sen monimuotoisuuteen. Voimme kuitenkin huomata, että tämä ei kuitenkaan ole teoksen polttopisteessä oleva aihe. Teos asettuu enemmän tutkimaan ihmistenvälisiä valtasuhteita sekä niiden vaikutusta yksilön tietoisuuteen asioista.

Sinisalon teoksessa on myös huomattavissa vahvaa viittausta suomalaiseen mytologiaan sekä uskomuksiin. Näiden avulla teokseen pääsääntöisesti on luotukin näitä fantasian elementtejä, joista aiemmin jo mainitsinkin. Teos siis heijastaa omalla tasollaan vahvasti myös suomalaisuutta sekä sen mytologiaa, jonka itse ainakin koen pääsääntöisesti olevan hyvin vähäistä nykykirjallisuuden saralla. Tämä suomalaisuuden tuominen vuosisatojen takaa on omasta mielestäni hyvin mielenkiintoinen tapa lähestyä suomalaisuutta, mutta omalla tavallaan myös erittäin hyvä tehokeino. Voimme osaltamme myös nähdä tämän tuovan tämän kirjan lähemmäs nuorempaa sukupolvea, jolle suomalainen mytologia on tullut – ainakin toivottavasti – tutuksi lapsuuden saduista. Osaltaan teos siis osaa viedä meidät takaisin omaan lapsenmieliseen ajatusmaailmaamme, joka sisältää fantasiaolentoja sekä muita tälle maailmalle vieraita olentoja.

Teos on rakenteeltaan hyvin tieteisromaaninen. Teos toisin sanoen sisältää perinteistä kerrontamuotoista tekstiä, jonka tarkoituksena on kuljettaa juonta. Teos sisältää kuitenkin myös paljon artikkelimaisia sekä tieteistekstin omaisia katkelmia, joiden itse koen pyrkivän kuvaamaan tietoyhteiskunnan luomaa valtaa ja nyky-yhteiskunnan valtarakenteita – ainakin osaltaan. Kerronnallisen funktion näille katkelmille antaa niiden sisältämä informaatio, jotka ovat pääosin fantasia olentoihin viittaavia teksti pätkiä. Nämä pätkät kertovat teoksen sisällä olevien olentojen olemisesta sinänsä. Lukijalle pyritään antamaan osviittaa teoksen sisäisestä maailmasta ja sen tietoyhteiskunnan valtarakenteista näiden avulla. Osaltaan teos sisältää hyvin vahvaa yhteiskunnallista kritiikkiä sekä osaltaan esittää sen, ettei tekstin ulkomuoto sinänsä takaa tekstin sisällön todenmukaisuutta.

Itse koin teoksen hyvin mielenkiintoiseksi ja virkistäväksi lukukokemukseksi. Teos avasi laajaa näkökulmaa yhteiskunnan valtarakenteisiin sekä yksilön toiminnan motivaatioista. Itse en kuitenkaan sanoisi, että teos olisi klassikko. Onhan teos kuitenkin vielä hyvin nuori ja sen käsittelemät aiheet ovat sinänsä hyvin ajankohtaisia sekä tärkeitä, mutta en koe sen antavaan hyvin suurta uutta näkökulmaa ainakaan suomalaisen kirjallisuuden ulkopuolella. Mutta itse koen teoksen hyvinkin lukemisen arvoiseksi ja kannustaisin kaikkia teoksesta edes vähän kiinnostuneita ottamaan tämän Sinisalon teoksen käteensä, asettumaan omaan lukunurkkaansa sekä lähteä ahmimaan tätä kaunista suomalaista teosta.

Päivänsäteistä kesää kaikille! 

Teksti: Miska Tanskanen